Kotimaisten kielten keskus (Kotus) on palvellut kaikkea kansaa journalistisen median eli jomen avustamana perustamisestaan asti, kohta viisikymmentä vuotta. Sosiaalisessa mediassa eli somessa olemme palvelleet kansalaisia vuodesta 2009, jolloin aloitimme Kotus-blogin keskustelumahdollisuuksineen.
Kotuksen kaltainen, lakisääteisesti koko kansaa kieliasioissa palveleva virasto, voi onnistua tehtävässään vain, jos viestimme tavoittaa kansalaiset ja ihmiset löytävät tiensä sisältöjemme ja palvelujemme äärelle. Saamamme palautteen ja analyysiemme perusteella olemme onnistuneet kotustelussa eli Kotuksen viestimisessä ja muissa tekemisissä hyvin, ajan myötä jopa paremmin ja paremmin.
Olemme panostaneet eli satsanneet eli keskittäneet tarmoamme monin tavoin muun muassa verkkopalveluihimme. Verkon kautta monille tärkeät sisältömme ovat sekä kustannustehokkaasti tuotettavissa että helposti lähes kenen tahansa käytettävissä. Olemme pyrkineet pysymään (teknisessäkin) kehityksessä mukana ja toimimaan myös niissä digitaalisissa ympäristöissä, joissa asiakkaammekin ovat.
Mutta miten jatkossa? Miten pystymme tulevina aikoina uudistumaan siten, että sisältömme edelleen ovat ajantasaisia ja palvelumme pysyvät mukana yhteiskunnan sekä myös viestintätekniikan ja viestintäajattelun kehityksessä? Toisaalta pitänee miettiä sitäkin, miten onnistumme viestimään niin, ettei mopo karkaa käsistä verkko-, tekniikka- ja tekoälyhuumassa – ettei välineestä tule viestiä tärkeämpi. (Ja tokihan välinekin on yhä omanlaisensa viesti.)
Siihen aikaan, kun isä lampun osti
Tulin Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen palvelukseen 1. elokuuta 1997. Sehän oli siis viime vuosituhannella. Vuosituhannella, jolloin vielä asuttiin maakuopissa ja viestittiin savumerkein. Jossain vaiheessa Gutenberg kehitti irtokirjakkeet, Agricola tarttui sulkakynään, isä osti lampun eikä päreitä enää polteltu. Luettavaa alkoi olla, enenevästi lukutaitoakin. Posti kulki, jos Kusti polki. Kieliviestiä kuljetettiin kaikelle kansalle muun muassa Kielikello-lehdessä, paperille painetussa.
Kehitys kehittyi kiihtyvästi. Kotimaisten kielten tutkimuskeskus perustettiin vuonna 1976. Olen siis ollut kotuslainen yli puolet Kotuksen olemassaolon ajasta, kohta kolmekymmentä vuotta. Tutkimus leikattiin työpaikkani nimestä pois vuoden 2012 alusta, kun tutkimustehtäviä ja vähemmistökieliasioita siirrettiin yliopistoihin.
Tuolloin viime vuosituhannen lopussa elettiin viestinnällisestikin jännittäviä aikoja. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen verkkosivut eli ”WWW-tiedotusjärjestelmä” oli pantu pystyyn vuonna 1995. Vuoden 1996 suunnitelmassa kerrotaan, että tarkoituksena on siirtyä ”vähitellen Unix-käyttöjärjestelmäympäristöön”. Kotuksesta tuli toimija globaalissa verkkomaailmassa, ja taikasana Internet iskostui tajuntaamme viimeistään 1990-luvun loppupuolella.
Tutkimuskeskuksessa oli mikrotietokoneita vuoden 1995 loppuun mennessä jo 50, niistä verkossa 40. Virkakielen tutkimushankkeeseen valittuna aloittelevana kotuslaisena sain ehkä heti jonkinlaisen verkottoman pömpelin käyttööni. Taisin operoida tekstintuotannossa alkuaikoina muun muassa sellaisilla dos-komennoilla kuin dir, del ja copy. Ne muistot on ajettu yli kovalevyltäni, ja lerput ja korput ovat kadonneet turhien tavaroiden mustaan aukkoon – onneksi.
Ai ai ai kun nuori ois
Tunnen kuinka viestinnän vauhti kiihtyy, on kiihtynyt jo kauan. No katsotaanpa, missä mennään ja mihin ollaan menossa.
Nyt vuonna 2025 käytän päivittäin tai ainakin melko usein muun muassa tällaisia viestintähärpäkkeitä, sovelluksia, alustoja, ohjelmistoja, selaimia, järjestelmiä ja niin edelleen: Word, muutama sähköpostiohjelma, Kieku, Teams keskusteluineen, tiimeineen, kanavineen, kalentereineen, sovelluksineen... WordPress, WhatsApp, Google (monine toimintoineen), Firefox, Chrome, Edge, Messages, YouTube, Instagram, X, Bluesky... Mediaseurantasovellus, lehdistötiedotepalvelu, analytiikkaohjelmisto...
Kyllä, en enää oikein hahmota, mikä on verkkoselain, mikä on ohjelmisto, mikä on sovellus ja mitä niitä onkaan. Olkoot härpäkkeitä kaikki tyynni.
Saatat ehkä ihmetellä sitä, että listassani ei ole varsinaisia tekoälysovelluksia. Ai, ai... AI! Yhden netistä poimimani määritelmän mukaan tekoäly eli AI (engl. artificial intelligence) koostuu ohjelmistoista ja järjestelmistä, jotka pystyvät suorittamaan tehtäviä, jotka normaalisti vaatisivat ihmisen älykkyyttä.
Normaalisti. Vaatisivat. Ihmisen. Älykkyyttä.
Vuonna 2052
Tästä pääsenkin nokkelasti sepustukseni loppuun. Kysäisen kaikkitietävältä tekoälyltä, kutsukaamme häntä Grokiksi, onko vielä pitkä matka jonnekin. Tai no, ehkä kysynkin, millainen Kotimaisten kielten keskus on vuonna 2052.
Vuonna 2052 Kotus on kehittynyt Kansainvälisten ja kotimaisten kielten globaaliksi keskukseksi (lyh. Kotus-G), joka toimii hybridimallilla: fyysisenä hubina Helsingissä ja virtuaalisena alustana Euroopan unionin kielipolitiikan ydinkumppanina. Sen rooli on laajentunut pelkästään huollosta ja tutkimuksesta kohti aktiivista kielten ”ekosysteeminhallintaa” – eli kielten sopeuttamista ilmastonmuutokseen, tekoälyyn ja globaaliin migraatioon. Tässä spekulatiivisessa skenaariossa Kotus ei ole vaakalaudalla, vaan se on kasvanut kriittiseksi instituutioksi, joka vastaa 2030-luvun kielipoliittisiin haasteisiin, kuten suomen kielen toimintaohjelman päivityksiin ja saamen kielten digitaaliseen elvytykseen.
Vuonna 2052 Kotus on kehittynyt Kansainvälisten ja kotimaisten kielten globaaliksi keskukseksi (lyh. Kotus-G).
Maakuoppa-asumisen ikuisystävänä kysäisen uudelta parhaalta kaveriltani myös, asuvatko ihmiset maakuopissa vuonna 2052. Grok epäröi hieman, mutta vastaa, koska se on hänen tehtävänsä ja hän on täällä vain suorittamassa tehtäviä, jotka normaalisti vaatisivat ihmisen älykkyyttä: ”Vuonna 2052 ihmiset eivät todennäköisesti asu maakuopissa laajamittaisesti, mutta joitakin poikkeuksia voi esiintyä tietyissä konteksteissa.” Entäpä, Grok, karkaako mopo käsistä?
Mopo on suomalaisessa kulttuurissa nuoruuden symboli, mutta vuonna 2052 se voi olla retroharrastus, koska nuoret siirtyvät VR-pohjaisiin elämyksiin. Jos mopo ”karkaa”, se voi viitata nostalgisiin kapinayrityksiin, joissa teinit hakkeroivat älymopoja protestoidakseen ylisäädeltyä yhteiskuntaa.
