Suomen oikeinkirjoitus 1600- ja 1700-luvuilla

1500-luvun lopulla ja 1600-luvun alussa julkaistiin suomeksi niin vähän kirjoja, että suomen ortografiankin kehitys oli hidasta. Nykylukijalle ehkä hankalinta silloisissa julkaisuissa on se, että jälkitavujen pitkää vokaalia merkittiin yhdellä vokaalilla.

Vasta vuonna 1642 julkaistussa koko Bibliassa eli Raamatussa oikeinkirjoitus oli huomattavasti parempaa kuin aiemmissa suomenkielisissä kirjoissa. Uuden Biblian kieliasusta vastasi Maskun kirkkoherra Henrik Hoffman, joka oli nimitetty piispa Eskil Petraeuksen johtamaan raamatunsuomennoskomiteaan juuri oivallisen suomen kielen taitonsa vuoksi.

Kirjoittamisen malleina Raamattu ja kirkkokäsikirja

Tärkein ortografinen uudistus vuoden 1642 Bibliassa oli se, että kutakin kirjainta käytettiin siinä vain yhteen tehtävään, aina samaa äännettä tai äänneyhdistelmää merkitsemään. Aiemmin sekavasti merkittyjen äänneparien e–ä, i–j ja u–v merkintä eriytyi, ja k-äänteen merkinnöistä Agricolan suosima sananalkuinen q korvattiin c:llä (quin > cuin).

Jälkitavujen pitkiä vokaaleja merkittiin kuitenkin edelleen yhdellä kirjaimella, niin että lyhyet ja pitkät vokaalit sekaantuivat keskenään. Vain illatiivimuotoihin pitkä vokaali merkittiin melko usein näkyviin (cuumaan, turmeluxeen).

Niin tärkeä esikuva kuin vuoden 1642 Biblian kieli suomalaisille kirjoittajille olikin, vielä vaikuttavampi kirjoittamisen malli oli Jacobus Raumannuksen laatima Manuale Finnonicum, vuonna 1653 ilmestynyt kirkkokäsikirja, koska se oli isoa Raamattua huokeampi hankkia ja siksi laajemmin luettu. Raumannus oli toiminut myös Biblian puhtaaksikirjoittajana.

Muutoin suomen oikeinkirjoituksen kehittymistä ja vakiintumista 1600-luvun jälkipuoliskolla ja 1700-luvulla voi jälleen luonnehtia hitaaksi ja vähäiseksi. 1700-luvun alkupuolella julkaisutoimintaa vaikeuttivat suuri Pohjan sota sekä iso- ja pikkuviha.

Hävinneiden spiranttien arvoitus

Vuonna 1685 julkaistussa Sotaraamatussa, joka pienikokoisena sopi sotilaspastorien käyttöön, kieliasu oli Paimion kirkkoherran Henrik Florinuksen tarkistama. Hän palautti edellisen raamatunlaitoksen dz-merkinnän Agricolan mukaiseksi tz:ksi (medzä, idze > metzä, itze).

Nämä dz- ja tz-merkinnät vievät lukijan yhden kielihistoriallisen arvoituksen äärelle, sillä ei ole aivan varmaa, tulisiko ne lukea äänneyhtymänä ts kuten nykyisessä yleiskielessä vai soinnittomana kaksoisdentaalispiranttina ϑϑ. Soinniton dentaalispirantti lienee nykysuomalaisille tutuin englannin kielestä (esim. sanan think alussa), mutta äänne on säilynyt Rauman seudun murteessa nykyaikaan asti ja lienee 1500- ja 1600-luvuilla ollut käytössä laajemmallakin alueella.

Onko sana Ruodzi luettu "ruotsi" vai "ruoϑϑi"? Nimiösivu Jacobus Raumannuksen suomentamasta Augsburgin tunnustuksesta vuodelta 1651. Kuva: Sonja Holopainen, Kotus.

Soinnittoman dentaalispirantin lisäksi suomen murteissa on tunnettu myös soinnillinen dentaalispirantti δ (sama äänne kuin englannin sanan this alussa) ja k-äänteen heikkoasteinen vastine soinnillinen palataalispirantti γ. Jälkimmäiseen viittaavat vuoden 1642 Bibliassa sellaiset kirjoitusasut kuin sugulle ja jalgoista.

Ilmeisesti Biblian käytäntö merkitä soinnillista dentaalispiranttia d-kirjaimella on johtanut siihen, että d-kirjain on alettu ääntääkin d:nä ja d-äänne on omaksuttu suomen yleiskieleen t:n heikkoasteiseksi vastineeksi (esim. sota : sodan). Eri murteissa tällä paikalla ovat olleet soinnillisen dentaalispirantin lisäksi r (sota : soran), l  (sota : solan) ja kato (sota : soan).

Oikeinkirjoituksella eroa uskonnollisen ja maallisen kielen välille

Seuraavat virstanpylväät suomen oikeinkirjoituksen kehityksessä ovat Mynämäen kirkkoherran Anders Lizeliuksen tarkistama neljäs raamatunpainos vuodelta 1776 sekä hänen vuosina 1775–1776 julkaisemansa ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti Suomenkieliset Tieto-Sanomat. Lizelius oli vastannut myös vuoden 1758 painoksen kieliasusta, mutta sillä kertaa kielentarkistukseen oli jäänyt kovin vähän aikaa.

Vuoden 1776 Bibliassa Lizelius luopui c:stä k-äänteen merkkinä ja alkoi käyttää k:ta nykyiseen tapaan myös takavokaalien edellä. Tämän uuden kirjoitustavan oli pannut alkuun jo edellisellä vuosikymmenellä translaattori (kääntäjä) David Gottfrid asetussuomennoksissaan. Äänneyhtymän ks merkkinä säilyi kuitenkin x. Jälkitavujen pitkän vokaalin merkinnässä Lizelius lähestyi nykykäytäntöä (paha > pahaa, tule > tulee) mutta ei vielä merkinnyt pitkää vokaalia kaikkiin muotoryhmiin eikä sanatyyppeihin vaan ainoastaan niihin, joissa oli suurin virhetulkinnan vaara.

1500-luvulta asti k-, p- ja t-äänteet oli kirjoitettu g:nä, b:nä ja d:nä, kun ne esiintyivät nasaalien m ja n tai likvidan l jäljessä. Vuoden 1776 Bibliassa Anders Lizelius noudatti edelleen tätä perinnettä ja kirjoitti siis kuinga, pahembata, kandoi, kiildäwillä. Samanaikaisessa sanomalehdessään hän kuitenkin teki toisin  ja kirjoitti modernisti kuinka, esiwanhempamme, lintuin, multaan. Myös hänen aikalaisensa tietokirjailija Christfrid Gananderin teksteissä oli usein nk, nt, mp ja  lt.

Vielä vuonna 1799 painetussa Johannes Junnilan arkkiveisussa on kirjoitettu Taiwan (taivaan) ja kuingas (kuinkas). Kuva: Sonja Holopainen, Kotus.