Suomi
Suomi kuuluu uralilaiseen kielikuntaan. Suomea puhuu Suomessa äidinkielenään noin 4,9 miljoonaa ja toisena kielenä yli puoli miljoonaa ihmistä. Lisäksi suomen puhujia on Ruotsissa (noin 175 000), Norjassa (noin 12 000), Itä-Karjalassa ja Inkerissä (50 000–100 000) sekä muun muassa Yhdysvalloissa ja Australiassa.
Suomessa puhuttava suomi jakaantuu useisiin murteisiin. Alueellisten puhekielten rinnalla on myös ikään, ammattiin, tilanteen muodollisuuteen ja muihin muuttujiin sidoksissa olevia kielimuotoja.
Suomen kielen ominaispiirteistä
Suomen kielelle – samoin kuin muillekin uralilaisen kielikunnan kielille – on ominaista, että kieliopillisia suhteita ilmaistaan liittämällä sanan vartaloon päätteitä ja liitteitä. Suomessa on 15 sijamuotoa (nominatiivi, partitiivi, genetiivi, akkusatiivi, translatiivi, essiivi, inessiivi, elatiivi, illatiivi, adessiivi, ablatiivi, allatiivi, abessiivi, komitatiivi ja instruktiivi).
Muita
sanavartaloon liitettäviä osia ovat verbien persoonapäätteet (tulen,
tulemme), omistusliitteet (kirjasi, talomme), liitepartikkelit
(tulethan, sinäkin, Timokaan, onpas) ja johtimet.
Johtimia on suomessa runsaasti, ja johtaminen on tavallinen sananmuodostuskeino
(esim. kirja > kirjata, kirjoittaa, kirjoituttaa,
kirjoitus, kirjoitella, kirjoittelu, kirje, kirjava,
kirjo, kirjoa).
Kirjoitetun suomen kielen aikakaudet
Kirjoitetulla suomen kielellä on ikää viitisensataa vuotta. Sen historian voi jakaa kolmeen aikakauteen:
Vanhan kirjasuomen kausi (n. 1540–1810)
Varhaisnykysuomen kausi (n. 1820–1870)
Nykysuomi (n. 1880–)
Vanhan kirjasuomen kaudeksi kutsutaan Mikael Agricolan ja hänen seuraajiensa aikakautta. Agricolan aapinen eli Abckiria vuodelta 1543 on vanhin suomeksi painettu kirja. Jo tätä ennenkin suomea oli kirjoitettu mm. kristinopin opetuksen tarpeisiin, mutta tekstejä ei juuri ole säilynyt.
Vanhan kirjasuomen kauden katsotaan päättyneen 1800-luvun alussa. Sitä seurasi varhaisnykysuomen kausi 1820-luvulta 1870-luvulle, ja sen jälkeistä aikaa voidaan jo luonnehtia nykysuomeksi.