Paloviinaa on valmistettu Suomenniemellä enemmän tai vähemmän jatkuvasti sen jälkeen, kun juoman valmistustaito saapui tykömme. Ajoittain yksityistä valmistusta on pyritty suitsimaan vetoamalla hyvään moraaliin ja terveyteen, mutta perimmäisenä tarkoituksena lienee silloinkin ollut valtion verotulojen kartuttaminen.
Edellä mainitut teemat ovat läsnä myös nykyisessä alkoholikeskustelussa mutta nytpä käsittelemmekin vanhempia aikoja, joina sivistyksenkruunun kaukaisin jalokivi sijaitsi Kajaanin huitteilla ja Pohjanlahden itäranta oli osa ruotsalaista monarkiaa.
Tuotteen levitystä ja käyttöä ohjailtiin 1600-luvulla
Ensi kertaa suomenkielisessä painotuotteessa paloviina mainitaan vuonna 1615 kyyditsemistä koskevassa asetussuomennoksessa, jossa Kustaa II Aadolf patistaa talonpoikien parissa liikkuvia virkamiehiään hyvään käytökseen ja kieltää näitä vaatimasta alamaisilta ylenpalttista kestitystä. Aivan merkityksetön ukaasi ei ole ollut, vaan vakavimmassa tapauksessa virkamies on saattanut joutua maksamaan törttöilystään hengellään:
Joca tätä [ohjetta] ei tottelle waan maantiellä, cadhuilla hewoisia ottavat ja rappavat, wenhet silloista ja salmeista, talonpojalda waati rooka, olta, palanuttawijna, raha, eli jotakin mwta, walechtele idzellens ruan, jooman ja hewoisen, wenhen, teke wäkivalda, eli muuta häpiälist, ja hän kijni otetan, nijn pitä hän wietämän oikeudhen etehen cwssa hän paha technyt on, Caupungis eli Maankyläs, ja sijttä quin hänen asians ombi wijsust tutkisteltu pitä hän rangaistettaman, ja domittaman hengel, tornil eli rahansacol.
Historiallisesti paloviina on ollut paitsi päihde myös väkevä lääkinnällinen aine, jolla on paranneltu monenlaisia vaivoja. Tästä huolimatta ensimmäisissä suomenkielisissä maininnoissa keskitytään lääkinnällisten ominaisuuksien suitsuttamisen sijasta ohjeistamaan tuotteen oikeaoppista levitystä.
Erityisen tärkeää 1600-luvun alkupuolella oli määrätä, että ”poiskieldän caiki crouwarit, ettei he myy olutta taica palanutta wijnaa, ennen elikä Saarnan ajalla”. Tällä pyrittiin ehkäisemään kirkonmenojen aikaan sitä, että ”monicahdat menewät Juoma poydhälle [!], palanuta wijna ia olutta iuoman”. Vielä vuosisadan lopullakin oli juhliessa tärkeä noudattaa säädyllisyyttä ja muistaa, ettei pontikkaa sopinut alkaa dokata heti aamutuimaan: ”Joka häisz eli muisa pidoisz anda wieraill Palando wijn[a] eli suuruspala, ennen quin yhteisest on huome [!] wirsi veisatt, sakoitetan.”
Myynnille ei toki asetettu ainoastaan ajallisia rajoituksia, vaan myös myyntipaikalla oli merkitystä. Niinpä vuonna 1649 annettiin asetus: ”Eij yhdelläkän pidä lupa oleman Maalla cahta Penikulma läsnä Gästigiwarita mydä Olutta, Wijna eli Palanutta-Wijna.”
Taustalla oli kauppiaiden välinen eturistiriita; alkoholinmyyntioikeus kuului nimittäin niihin oikeuksiin, jotka oli myönnetty kestikievareille matkustavaisten ylläpitovelvoitetta vastaan. Palkollisten puolestaan oli turha edes haaveilla oikeudesta viinan myymiseen, kuten eräästä vuoden 1686 asetuksesta voi lukea: ”Ei yhdellengän Palcolliselle pidä sallittaman – – pitä myytäwä Olutta, Tubackia eli Palandwijna, hänen Palcans siwusa.”
Hallitsijan näkökulmasta edellä mainitun kaltaiset kauppiaat ja satunnaiset yritteliäät talonpojat hankaloittivat kaupan tuotoista kannetun veron keräämistä. Samalla myyntioikeuksistaan maksaneet kievarit menettivät tuloja. Vuonna 1741 annettiinkin selväsanainen ohje: ”Ei kenelleckän Maankylisä – – ole luwallinen Palo-wina poltta, cuin nijlle – – jotca wissin weron alle lasketut owat”.
Moraalinvartijain suhde etyylialkoholiin oli hankala
Erikseen mainittakoon vielä, kuinka 1600-luvun teksteissä käsitellään niin sielunpaimenten kuin maallisen esivallan suhdetta paloviinaan. Yleisesti ottaen voidaan todeta, että pappien odotettiin pysyvän erossa väkevistä juomista. Vuonna 1688 julkaistussa kirkkolain suomennoksessa määrätäänkin, ettei pappien virkansa puolesta ole soveliasta ”pitä Oluen, Palandowijnan ja Tubakin ulosmyymist”.
Liiallisuuksiin on varmasti sorruttu paremmissakin piireissä, eikä näiden välttämiseksi annettu ohjeita ainoastaan 1600-luvulla. Myös vuoden 1742 Kylä-Järjestys painottaa, että vaikka oltermannin sopii käyttää kylähallinnolle maksetuista sakkorahoista osa omiin kuluihinsa, niin ”culutta nijtä Juotawaan ja Palanwijnaan, taicka määrätyisä cocouxisa nijtä yhteisest tuhlata, olcon peräti pois kielty” – ohje, jonka hengestä poikkeaminen kirvoittaa nykyäänkin kirjoituksia mediassa.
Päihdyttävänä aineena paloviinasta saikin vipuvoimaa myös varhaiseen mielipidevaikuttamiseen. Näin voisi ainakin päätellä Johannes Gezelius vanhemman vuonna 1686 otsikon Uscollinen manaus alla julkaisemasta kirjoituksesta, jossa hän maanittelee ”kreikanuskoisia” eli ortodokseja kääntymään luterilaisuuteen osoittamalla heidän vääräuskoisten pappiensa kehnouden muun muassa näin: ”usein täyty teidän toimitta [heille] – – teidän Pijrackojan, ja täyttä heidän Praszneckins Oluella ja palan Wijnalla”.
Gezeliuksen välittämää ajatusta voi sikäli pitää erityisen ilkeänä, että sukupuolimoraalia ja Jumalan sanaa kansan kalloon takovien moraalinvartijoiden omaa syöpöttelyä ja viinalla läträämistä ei voitu pitää minään muuna kuin kaksinaamaisuutena. Kirjoittihan nimittäin Gabriel Tuderuskin vuonna 1703 ”Talonpoille cunniaxi ja ylistöxexi” sepittämässään laulussa, että ”[c]oska mies on yldä latinas, Humalas, Olwes, Palawijnas, Nijn hän pyytä maata.”
Terveydelliset ja kaupalliset näkökulmat nousivat esiin 1700-luvulla
Mutta entäpä se lääkinnällinen puoli ja paloviinan vaikutus terveyteen? Aihetta alettiin käsitellä 1700-luvulla, mutta viesti oli ristiriitainen.
Yhtäältä alkoholin terveydelliset ja sosiaaliset haitat tiedostettiin ja pontikan käyttäjiä toruttiin vuonna 1756 näin: ”he jo nuorudes turmelewat terweydens, palowiinalla erinomaisesti polttawat sekä werens että täwyns”. Tunnettu oli niin ikään alkoholin kylmäntunnetta vaimentava vaikutus, jota kommentoitiin vuoden 1765 almanakassa: ”kymmenestä, jotca wiluhun owat cuolleet, on tuskin yxi joca ei palowijnasta ole juowuxisa ollut”.
Liioin ei vallinnut epätietoisuus paloviinan ravitsemuksellisista ominaisuuksista. Tämä käy ilmi jo asetuksesta vuodelta 1747: ”Palando wijnalla ei ole itzesäns elättäwäistä woima, jonga tähden se ei myös ole soweljas jocapäiwäisexi nautitzemisexi.”
Toisaalta vanhat almanakat, Suomenkieliset Tieto-Sanomat ja Christfried Gananderin ihmisten ja eläinten lääkintää käsittelevät teokset opastavat valmistamaan monia paloviinaa sisältäviä seoksia, joita käytettiin niin ulkoisesti kuin sisäisesti erilaisten vaivojen hoitoon. Mainittakoon näistä esimerkkinä Gananderin Koti-Aptheekkiin painettu yskänlääkkeen resepti: ”Kuin Talon pojilla on hinku ja raskaat rinnat liottawat he tupakkia – – palowijnasa yötä, rässääwät, sijwihtewät, juowat.”
Toisin sanoen paloviinaa käytettiin yleisesti lääkkeiden perusaineksena. Tästä huolimatta monella ei joko säännöstelyn tai pontikankeiton saloihin vihkiytymättömyyden vuoksi ollut mahdollista saada käsiinsä tätä väkevää juomaa. Eräässä vuonna 1774 julkaistussa eläinten lääkintää käsittelevässä teoksessa todetaankin ykskantaan, että ”tämä lääkitys ej taida kotona walmistettaa, palowinan puutoxen tähden”.
Kruunu alkoi säännöstellä tuotantoa
Arvokkaan aineen myynnin säännöstelemiseksi vuonna 1781 säädettiin, että ”kaikki Palowinan ja wäkewäin Juotawain myyminen oman Pitäjän wäelle – – pitä peräti oleman poiskieltty”. Myöhemmin, vuonna 1796, kuri oli yhä kovempi ja jopa lääkäreiden tuli pyytää tuotetta toimitettavaksi heille viranomaisteitse: ”Lääkärit waatiwat kirjallisesti – – palawiinaa – – Inspectorilda”.
Muutos asenteessa on hurja, kun huomioidaan, että vielä vuoden 1750 almanakassa annettiin hyviä vinkkejä pontikan valmistamiseen: ”Maa-Päärynistä taitaan myös keitettä hywää Palonwijna, erinomattain jos rukisia jauhoja mäskätesä wähä tygöpannaan.”
Rajoitusten taustalla vaikutti ensisijaisesti kruunun tarve hallinnoida pontikan valmistamisesta ja myymisestä kertyviä verotuloja. Päänvaivaa aiheutti myös yritteliäiden talonpoikien halu polttaa viljansa pontikaksi, jonka myynti tuotti sievoisesti rahaa – ongelmallista tästä teki se, että viinaviljat olivat poissa leipä- ja siemenviljoista. Kielto vuonna 1756 annetussa asetuksessa olikin ehdoton: ”[Ei ole] yhdelleckän myödenannettu, että Jywistä keittä jotacuta Palonwijnaa, ennen cuin se nyt käsisä olewa Asetus, cuinga tämän canssa menetettämän pitä, Präntin cautta ulostulee.”
Monissa pontikkaa koskevissa asetuksissa näkökulma onkin ollut juuri taloudellinen. Vuonna 1772 puhuttiin erioikeuksien myöntämisestä: ”Sokeri Brukit – – owat saanet luwan, Sokeri wahdosta – – keittä palawijnaa, eli nijn kutsuttua Romm [!].”
Vuonna 1788 puoletaan kannettiin huolta pontikan laadusta: ”Mitä täsä nyt on sanottu taitawaisudesta distilleeratesa, pitä waariotettaman kaikellaisten distilleerattuin palowijnain suhteen.” Laadusta huolehtiminen oli tietysti olennaista siltäkin kannalta, ettei jakeluun pääse etanolin sijasta myrkyllistä metanolia.
Juuri 1700-luvun puolivälin tienoilla paloviinaa koskevat rajoitukset alkoivat ulottua valmistuksen ohella myös ulkomaankauppaan. Vuonna 1753 kruunu koki tarpeelliseksi antaa julkaista seikkaa seuraavasti painottavan asetuksen: ”Palandowijnan luwattoman sisälletuomisen ja myymisen asioisa, pitä jälken elettämän sillä muotoa [kuin laki tässä määrää].”
Väliaikaisena tiukkaa kuria ei kuitenkaan voi pitää, sillä vielä Ruotsin vallan ajan lopulla, vuonna 1806, julkaistiin asetus otsikolla ”Julistus Palawinan poltamisen ajan wähändämisestä kolmexi Kuukaudexi”. Siinä kruunu teki tiettäväksi ”millä lailla palawinan walmistuxen, transportin ja myymisen kansa menetettämän pitä”
Ruotsin vallan ajalla pontikka oli tunnettu tuote
Paloviinan valmistukseen ja käyttöön liittyy Ruotsin vallan ajan asiakirjojen perusteella kolmenlaista asennoitumista: yhtäältä sitä pidettiin syntisenä terveyden ja järjen mädättäjänä, toisaalta sitä pidettiin vahvana lääkeaineena ja kolmanneksi sitä verottamalla kerättiin varoja valtion toimintojen rahoittamiseen. Näiden asenteiden lisäksi paloviina esitellään tunnettuna nautintoaineena, mutta toisaalta myös sen kemiallisten ominaisuuksien ilmentymät ovat olleet tunnettuja.
Paloviinan salonkikelpoisuudesta nautintoaineena kielii jo se, että Matthias Martiniuksen suomen kieliopissa vuodelta 1689 komeilee esimerkkilause ”Hän rypä Palandwijna, ja pure Leipä”. Kemiallisten ominaisuuksien ilmentymiseen taas viitataan Abraham Achreniuksen jännittävässä katastrofikertomuksessa Lissabonin maanjäristyksestä, joka vaati aikanaan monia kuolonuhreja ja jonka edustaman jumalallisen rangaistuksen vuoksi myös erääseen turkulaiseen naishenkilöön sattui kohtalokkain seurauksin iskemään salama: ”Itz' waimo pala – – Sinises walkian liekis, Cuin palonwijna”.
Huomionarvoista on myös, että paloviinan valmistus on Ruotsin vallan ajalla ollut vuoroin kruunun monopolisoimaa toimintaa, vuoroin jokseenkin sallittua puuhaa. Suomenniemelläkin on siis tirauteltu jonkin verran korvenkyyneleitä, mutta laittomuudesta kiinni jäämisen pelko on ollut suuri.
Pelon kasvaessa on kasvanut myös vieraantuneisuus virkavallasta. Kiinnittäkääpä vaikka seuraavaisessa Gananderin vuonna 1784 julkaiseman sadun vahtikoiran apologiassa huomionne siihen, millaiseen väkeen paloviinanvalmistusta valvova viranomainen vertautuu:
Antakaa anteexi, wastais Koira, entä joss se olis palowijnan-Fiskaali eli Adwokaati, eli muitten pahain, esimerkixi huorain edeswastaaja; eli huliwiliä hengellisestä eli maallisesta säädystä; eli joku, joka myypi ja ostaapi oikeutta; yxi sopimatoin wihamies ystäwyyden warjon alla; eli yxi kauniisti peitetty ulko kullattu; ja sanalla sanoin: olkoon kuka ikään tahtonsa; niin ei yhen, waan tuhannen kerran minä ilmij annan, että minä haukun oikein.
Tarkemmin paloviina-sanan ja monien paloviina-alkuisten yhdyssanojen käyttöyhteyksiin pääsee tutustumaan marraskuussa 2019, kun Vanhan kirjasuomen sanakirjasta julkaistaan uusi aakkosväli.