Lomalla Espanjassa luin John Le Carrén kirjaa alkukielellä. Miten se mies osaa pilke silmäkulmassa matkia erilaisten ihmisten puhetapoja! On yksityiskouluja käyneitä diplomaatteja, herätyspuheista oppinsa saaneita korkean tason huijareita, pikkukonnia, isoja konnia, saksalaisia, intialaisia... Jokaisen puhetapa on esitetty niin sattuvasti ja vain hiukan liioitellen, ettei lukija lakkaa hykertelemästä – sikäli mikäli tuntee englantilaista yhteiskuntaa ja kulttuuria niin hyvin, että osaa arvostaa Le Carrén kielellistä hienosäätöä.
Espanjankielentaitoni sen sijaan rajoittuu aivan alkeellisiin ilmauksiin, sellaisiin kuin: ”Hyvää iltaa. Kaksi olutta. Kiitos. Näkemiin.” Kommunikaatio vaatii runsaasti elehtimistä ja aihetodisteita kuten pyöräilyvaatteet ja kypärän ennen kuin on mahdollista kertoa jotakin niinkin monimutkaista kuin että olemme kiertämässä Galiciaa polkupyörillä. Vaikeampaa on selittää, että emme ole matkalla Santiago de Compostellaan, vaan teimme sinne pyhiinvaelluksen viisi vuotta sitten.
Vaikka englantini on lähellä syntyperäisten taitoja, samalla tasolla en toki ole. Meluisassa ympäristössä en ymmärrä mitä sanotaan, koska en pysty arvaamaan yhtä hyvin kuin natiivit. Kaikenlainen virallinen kieli saa minut helposti ymmälle. Ja aina vain sanon naisista he ja miehistä she!
Ihannemaailmassa kaikki kommunikaatio tapahtuisi äidinkielellä, koska silloin viestin kaikki tasot ja sävyt menevät parhaiten perille. Käytännössä jopa savolaisen ja stadilaisen voi olla vaikea ymmärtää toisiaan. Kielitaidon paras jatke on hyvä tahto.
Siellä missä yhteinen kieli kokonaan puuttuu tulevat avuksi kääntäminen tai välikieli, joka nykyään on useimmiten englanti. Kommunikaatiotilanteiden vaatimukset vaihtelevat, kaikkien käännösten ei tarvitse olla yhtä sävykkäitä, eikä kansainväliseltä englannilta voi eikä tarvitse odottaa samaa hienosäätöä kuin Le Carrélta.