Kaksikielisessä perheessä syntyy lainasanoja tuhkatiheään. Meillä sellaiset sanat kuin pipo, kori, sauva (kävely- tai suksi-), tossut, sieniveitsi ja klapikone sanotaan aina suomeksi.
Suomentaja oli aluksi kauhuissaan moisesta kieltensekaannuksesta, mutta tarkemmin ajatellen tässä on kyse yhden pienen kieliyhteisön luontevasta kommunikoinnista. Emme me tätä muille tarjoile. Saman tien olen oppinut jättämään kauhistelun sikseen kun suomenruotsalaiset ripottelevat suomen sanoja puheeseensa. Ovathan he Suomen ruotsalaisia. Ja me stadilaiset taas, miksi emme sanoisi keskenämme ja joskus muidenkin kuullen spora, skutsi, arbis ja dörtsi? Entäpä lapsuuteni kyökkisuomen filtti, kraana, soosi ja nestuuki, nehän ovat jo suojeltavaa kansanperinnettä. Kyllä kieleen sanoja mahtuu.
Ennen kuin lukijat älähtävät, lisään että katoavaa on muutakin: supisuomalaiset ilmaisut, joille ei löydy vastinetta/sysäystä vieraissa kielissä (ennen muuta englannissa). Annan itselleni aina suomipisteen kun onnistun sijoittamaan käännökseen sellaisia verbejä kuin viihtyä, joutua, jaksaa tai viitsiä. Nämä ovat yleismaailmallisia käsitteitä, jotka vain ilmaistaan eri kielissä eri tavoin. Hankalampaa, ellei mahdotonta, on tunkea käännökseen suomen rikasta lumisanastoa: nuoska, suoja, hanki, räntä, loska, tuisku tai pyry, kun itse käsitteille ei ole britin päässä sijaa. Toisaalta Englannin maalla sellaiset sanat kuin forest, winter, house ja fireplace tarkoittavat jotakin aivan muuta kuin metsä, talvi, talo ja takka. Metsässä kasvaa tammia, talvi on ankea lumeton sadeaika, talo on toistasataa vuotta vanha rivitalo ja ulkoseinälle sijoitetusta takasta johtaa suora hormi taivaalle.