Käännöstutkijat puhuvat mielellään kotouttamisesta ja vieraannuttamisesta halutessaan kuvata sitä, kuinka tutuksi kääntäjä pyrkii vieraan muuttamaan.
Jotta alkuperäisen teoksen maailma säilyisi, ei pidä sortua etnosentrisyyteen. Tästä on tapana mainita kauhuesimerkkinä Jostein Gaarderin teos Sofian maailma, jonka englanninnoksessa viittaukset norjalaiseen kulttuuriin ja kirjallisuuteen on muutettu amerikkalaiselle/englantilaiselle lukijalle tutummiksi. Häivyttämällä teoksen norjalaisuus on lukijalta suljettu portti tuntemattomaan maailmaan, johon tutustuminen olisi avartanut hänen maailmankuvaansa.
Yllättävää kyllä, liika vierauskin voi pönkittää lukijan ennakkoluuloja. Turkista kääntävä kollegani Tuula Kojo kertoo varovansa visusti liikaa eksotiikkaa. Jos sanonnat ja arkitoimet käännetään sanasanaisesti auttamatta lukijaa ymmärtämään, mistä on kysymys, vieras pysyy vieraana eikä tuiki tavallisen elämän kuvaus avaudu lukijalle sellaisena, miksi se on kirjoitettu, vaan päiviteltävänä kummajaisena.
Käännös on aina jonkinasteista kotouttamista. Eiväthän englantilaiset puhu suomea. Lukijan mielikuvitukselle asetetaan joka tapauksessa melkoisia vaatimuksia, kun hänelle annetaan käteen kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat vieraaseen kulttuuriin. Vaikka suomentaja kuinka kotouttaa, uppo-outoa maailmaa jää kyllä joka sivulle yllin kyllin.
Kotouttaminen vaatii joskus selittämistä. Olen usein upottanut itse tekstiin muutaman selittävän sanan, mutta kaunokirjalliseen teokseen alaviitteet eivät minusta kuulu. Lukuelämyksen katkominen alaviitteillä ei minusta ole reilua lukijaa kohtaan. Kirjan loppuun tunnollinen suomentaja voi sen sijaan liittää selityksiä mielin määrin.
Jos totta puhutaan, en jaksa paheksua kovin paljon Sofian maailman englannintajaa. Tasapainon löytäminen luettavuuden ja vieraan maailman esittelemisen välillä ei ole helppoa, ja jokin on vinossa, jos kirja on käännettynä vaikealukuisempi kuin alkuperäisessä ympäristössään.