Jostakin erityiskoulusta tuli kerran harvinaisen vaativa puhelu. Opettajat olivat päätyneet siihen, että tietylle maahanmuuttajalapselle oli liiallinen taakka käyttää kahta kieltä. He selvästi toivoivat minultakin tukea suositukselleen, että vanhemmat alkaisivat puhua tälle lapselle vain suomea.
Tilanne oli se, että lapsella oli paitsi liikkumista myös puheen tuottamista ja ymmärtämistä vaikeuttava vamma. Kaikki vuorovaikutus oli hidasta ja hankalaakin. Eikö suomi siis riittäisi, kun se tulisi joka tapauksessa olemaan ensisijainen koulutuksen kieli?
Lapsen tunnekieli oli kuitenkin jäänyt opettajainhuoneen järkeilyissä pahasti muun jalkoihin. Olisi ollut lapselle mittaamaton menetys, jos vanhemmat eivät olisi enää jatkaneetkaan oman kielensä puhumista hänelle. Äidinkieli oli se kieli, jota lapsi parhaiten ymmärsi ja tuotti. Se oli kieli, jolla häntä oli aina hoidettu ja jolla koko hänen minuutensa oli muovautunut. Ei sellaista saa rajata elämästä pois.
Vanhemmille tämä oli onneksi selvää. He luottivat siihen, että lapsi oppisi koulutiensä varrella suomea sen verran, että pärjäisi ja saisi ammatinkin aikanaan – eikä silti kadottaisi äidinkieltään ja itseään.
Aina ei vain tulla ajatelleiksi, että kielenkäyttöä rajoittavakaan vamma ei estä kaksi- tai monikielisenä elämistä. Monikielinen voi olla monin tavoin. Niukkasanaisestikin. Monikielisyyden vain kuvitellaan olevan jotakin hyvin vaativaa ja harvoille mahdollista.
Rukouksia ja radiota suomeksi
Kauan sitten opetin suomea muutamalle ruotsalaisen vanhainkodin työntekijälle, jotka työnantaja oli lähettänyt kielikurssille Suomeen. Heillä oli tavoitteena oppia puhumaan suomenkielisten vanhusten kanssa näiden äidinkieltä edes hiukan. Ruotsissa aikuisiällä opittu ruotsi oli nimittäin hävinnyt suomalaismummoilta ja -papoilta mielestä, mutta lapsuutensa suomea he vielä välillä suolsivat suht sujuvastikin. Kukaan henkilökunnasta vain ei ymmärtänyt, mistä oli puhe.
Hoitajat olivat huomanneet, että radion suomenkielinen ohjelma sai nämä vanhukset hyvälle tuulelle. Suomenkielisen seurakunnan lahjoittaman virsikirjan takakannesta luetut rukoukset taas rauhoittivat yöunille, vaikka hoitaja ehkä äänsikin ne vähän sinnepäin. Myöhemmin opittu ruotsi oli enää pelkkää taustamelua, mutta äidinkielellä kanava oli kuin olikin edes ajoittain auki.
Monikielisyys voi siis myös rapautua. Se, mitä jäljelle jää, on äidinkieli. Tunnekieli.
Mielestäni tuo rapautumisen riski ei silti riitä syyksi olla opettelematta muita kieliä. Sekin on silti parempi selitys kuin ”kaikki vain eivät opi kieliä”, jota yhä useammat kuuluvat julistavan nykyään.