Olipa kerran syyskuu, ei nyt ihan vanhan kirjasuomen kaudella mutta neljättäkymmentä vuotta sitten kumminkin. Aloittelin opintoja vieraalla paikkakunnalla ja muutin kolmen hengen soluasuntoon. Kämppikseni opiskelivat eri oppilaitoksessa kuin minä, eikä meillä tuntunut aluksi olevan juuri mitään yhteistä. Mutta olipa kuitenkin yhteinen keittiö, eteinen ja kylpyhuone.
Joitakin tarvikkeita meillä oli yhteiskäytössä, mutta keittiössä kullakin kolmikostamme oli jääkaapissa oma hyllynsä ja tiskipöydän yllä riippui sievässä rivissä kokonaista kolme tiskiharjaa. Yritimme luikkia keittiöön silloin, kun siellä ei ollut ketään muuta.
Soluasunnossamme asusti siis kolme erillistä ruokakuntaa.
Ruoka- eli kattilakunta
Sanaa ruokakunta on käytetty suomen kielessä jo ainakin 1700-luvulla. Ruotzin Waldacunnan Lain suomennoksessaan, joka valmistui vuonna 1759, Erik Johan Paleen käyttää juuri tätä sanaa ruotsin matlag-sanan vastineena muun muassa rakennuskaaren kohdassa, jossa säädetään kihlakunnan laajuisesta petoeläimen ajosta:
Cosca käsky tule Kihlacunnan jahtihin, nijn pitä yxi mies joca ruoca-cunnasta, ja istundo eli Säterij cartanon torpareista joca toinen tuleman, pyssyn, keihän, eli kirween canssa (Rak. 23:3)
Pari vuosikymmentä varhaisemmassa suomennoksessaan Samuel Forseen puhuu ruokakunnan asemesta milloin ruokaseurasta, milloin kattilakunnasta.
Kautta 1700-luvun sanat ruokakunta ja kattilakunta elivät rinnakkain ennen kaikkea laki- ja asetusteksteissä. Esimerkiksi vuonna 1762 venäjästä suomennetulla asetuksella on säädetty, kuinka tulee toimia, ”jos jolda cullda [tilanomistajalta] Cauwan aica ennen 1719. wuoden sisän annetuita ylösandamisiä Coconaiset Ruocacunnat poiscarannet, ja ne samat myös Cuollet owat”. Tässä on puhe maaorjista. Vuonna 1741 julkaistussa asetuksessa puolestaan on mainittu ”usiambain Talojen Asujanden eli Kattilacundain yhdistös”.
Vuonna 1776 ruokakunta-sana on löytänyt tiensä myös ensimmäiseen suomenkieliseen sanomalehteen, Anders Lizeliuksen toimittamaan Suomenkielisiin Tieto-Sanomiin. Näin Mynämäen kirkkoherra Lizelius selostaa pitäjänsä vaivaishuoltoa:
Ne waiwaisten huoneseen otetut waiwaiset saawat siellä koko holhouxen ja elatuxensa. He owat kaikki, niinkuin yxi perhe, yhdesä ruokakunnasa.
Christfrid Ganander taltioi molemmat sanat vuonna 1789 valmistuneeseen sanakirjakäsikirjoitukseensa Nytt Finskt Lexicon. Ruokakunta-artikkelissa selitteenä on lyhyesti ”matlag”, mutta kattilakunta-sanaa Ganander on äitynyt selittämään pidemmin sekä ruotsin että latinan avulla: ”pannlag, köktahl, matlag, unius lebetis socii”.
Sana kunta on yhä edelleen käytössä sekä pelkiltään että yhdyssanojen jälkiosana monenlaisten yhteenliittymien nimityksissä. Kun katsoo kunta-loppuisten yhdyssanojen luetteloa Vanhan kirjasuomen sanakirjan kunta-artikkelin lopusta, löytää koko joukon tuttuja sanoja.
Syömämiesten kuppikunnista taiteen kattilakuntiin
Sanaa kuppikunta tuosta listasta ei kuitenkaan löydy, eli vanhan kirjasuomen lähteissä sanaa ei (vielä) ole käytetty. Omassa kielitajussani kuppikunta on selvästi kielteisesti värittynyt sana, ja Kielitoimiston sanakirja luonnehtii sitä sävyltään arkiseksi ja antaa sanan selitteiksi ’nurkka-, ryhmäkunta, klikki, kopla’. Aiemmin kuppikunta on kuitenkin voitu mieltää aivan neutraaliksi ruokakunnan nimitykseksi; siltä ainakin vaikuttaa seuraavan Pielisjärveltä muistiin merkityn selostuksen perusteella (esimerkistä on poistettu tarkkeet):
Se oli itekkuhik, pari kolome miestä aena kuppikunnassaav vaen, siinä se kokki van anto leippee ja voeta
Entäpä kattilakunta, nykyään jo jokseenkin unhoon vaipunut ruokakunnan nimitys? Onko sen käyttö lähtenyt jossain vaiheessa laajenemaan 1700-luvun juridisista yhteyksistä muille elämänalueille? Tehdään aikahyppy 1800- ja 1900-luvun vaihteeseen ja selaillaan Kansalliskirjaston digitoimia sanoma- ja aikakauslehtiä tuolta ajalta. Juhannuksena 1893 Uusi Suometar raportoi Tuusulan kesävierastilanteesta:
Suwiwieraita on Tuusulassa jos jostakin maan paikasta. ‒ ‒ Koko wierasluettelo nousee liki 500 kattilakuntaan.
1900-luvun alkuvuosina näkyy olleen muotia toivottaa joulut ja uudetvuodet koko sivun ilmoituksilla, jotka olivat täynnänsä toivottajien nimiä, joukossa lukuisia kattilakuntia. Esimerkiksi Vapaan Sanan lukijoille on toivottanut onnellista uutta vuotta 1910 myös ”Huhtasen Emelin kattilakunta”.
1920-luvun lehdistä löytyy vihdoin selvästi ironista puhetta kattilakunnista. Uusi Pohjan Kansa kirjoittaa vuonna 1924, kuinka ”meidän päivinämme pappi voi asestautua hampaisiin saakka torjuakseen kapitalistista kattilakuntaa uhkaavaa vaaraa”. Vuonna 1929 K. S. Laurila puolestaan puhuu ”taiteen kattilakunnista” kritisoidessaan Valvoja-Ajassa Hippolyte Tainen taidekäsitystä:
Ja niin keksii Taine näille määritelmän ulkopuolelle jääville taiteille [musiikille ja arkkitehtuurille] sen tehtävän, että ne ”esittävät” ‒ matemaattisia suhteita! Tämän nojalla luulee Taine voivansa lukea ne sittenkin samaan kattilakuntaan kuin nuo toisetkin, varsinaiset jäljittelevät taiteet [maalaustaiteen, kuvanveiston ja runouden], vaikka Tainelle itselleenkin täytyy olla ilmeistä, ettei hänen taiteen määritelmänsä millään tavalla sovellu niihin.
Samana vuonna eli 1929 Laatokka-lehti julkaisi kuvauksen Salmin Mantsinsaaren Työmpäisten kylässä vuonna 1883 toimitetusta Eliaan härän uhraamisesta, jonka tarkoituksena oli turvata kylän karjaonni. Siinä ollaan jälleen aivan kattilakunta-sanan merkityksen ytimessä: sillä välin, kun pappi toimitti rukoushuoneella jumalanpalvelusta, kyläkunnan naisväki keitti härästä sopan, ja sitten ”kattilakunnat istuutuivat piiriin soppapadan ympärille ja vahva ateria syötiin yhteisestä padasta”. Kattilakunnat yhdistyivät patakunnaksi.
Kaikki, joilla on itse erinomattain tiski ja liina
Ruokakunnasta on toki pitänyt puhua jo ennen 1700-lukua, mutta mikään yksittäinen nimitys ei näy vielä 1500 ja 1600-luvuilla vakiintuneen suomalaiseen lakikieleen. Forseenin käyttämä ruokaseura esiintyy kertaluonteisesti jo Ljungo Tuomaanpojan maanlainsuomennoksessa vuonna 1601. Kuninkaankaaren luvussa 15 säädetään verovapaudesta, jonka saavat ratsusotilaan kuninkaan palvelukseen varustavat ruokakunnat. Jos ruokakuntaan kuuluu useampia miehiä,
Nin mahta yxi ioca heistä soueliahinn on, palueluxen ylespitä heuoisen ia kiluen cansa, quin ennen on sanottu, ia wapahtakan se caicki mwt, iotca yhdes ruoka seuras ouat
Siis riittää, että yksi miehistä on ratsupalveluksessa, muutkin nauttivat hänen asepalveluksensa perusteella verovapautta.
Ruotsalaisessa lakitekstissä vastaava ilmaus kuuluu ”saman aeru om disk oc duk”. Kaksi muuta maanlainsuomennosta noudattaakin ruotsalaista alkutekstiä hyvin uskollisesti: herra Martin suomennoksessa 1580-luvulta kohta on käännetty ”yhdes ouat tiskill ia lijnall”, ja Abraham Kollanius (1648) suomentaa ”owat yhdellä caucalolla ia lijnalla”.
Samaan ruokakuntaan kuulumisesta on siis käytetty sellaistakin ilmausta kuin yhdessä ovat tiskillä ja liinalla. Tiski ja liina -ilmausta Martti käyttää toisessakin kohdassa, rakennuskaaren luvussa 21:
Caickein tule werkot ia metzän aion keskytt pitämän, nijn wapadhe miehet, quin Talonpoiat, lamboatt ia huonecunnaiset, caicki iolla on lehmä ia Sika, ia itze erinomattain, tiski ia lijna
Tässä velvoitetaan kaikkia oman ruokakuntansa muodostavia miehiä pitämään sudenverkkonsa kunnossa ja osallistumaan petoeläinten ajoon.
Tiski ja liina ei kuitenkaan päässyt vakiintumaan ruokakunnan nimitykseksi suomalaiseen lakikieleen. Maanlain myöhemmissä suomennoksissa puhutaan tässä kohtaa miehistä, jotka ”idze ruokans ia pöutäns pitäuät” (Ljungo 1601) ja joilla ”erinomainen caucalo ja lina ombi” (Kollanius 1648). Ruotsalaisen lakitekstin ilmaus on ”haua ‒ ‒ sin enkanneliken disk oc dwk”, siis jälleen disk och duk.
Pöytä vai lautanen?
Suomennoksia alkutekstiin verratessa herääkin kysymys, mitä ruotsalaisen lakitekstin disk ja Martin suomennoksen tiski merkitsevät. Pöytää vai lautasta? Kollanius on suomentaessaan disk och duk -sanaparin kaukaloksi ja liinaksi selvästi tulkinnut, että disk viittaa yhteiseen ruoka-astiaan. Ruokakunta syö yhteisestä kaukalosta ja pyyhkii suunsa ja sormensa yhteiseen liinaan.
Myös vanhan kirjasuomen korpuksen harvat tiski-esiintymät osoittavat 'astia'-merkityksen suuntaan. Matteuksen evankeliumin 23. luvussa Mikael Agricola käyttää sanaa tiski kohdassa, jossa Jeesus nuhtelee teeskentelijöitä:
We teille Kirianoppeneet ia Phariseuset, te Wlcokullatudh että te puhdastat Jomaastian ia Tiskin wlcoisen polen, mutta siseld oletta te täynens ratelemist, ia tytymettömyst. (Matt. 23: 25)
Vuoden 1642 Bibliassa tiski-sanan on korvannut ruoka-astia, ja vuoden 1992 kirkkoraamatussa käytetään sanaa vati:
Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te teeskentelijät! Te puhdistatte maljanne ja vatinne ulkopuolelta, mutta mitä niissä on sisällä: riistoa ja hillittömyyttä!
Henrik Florinuksen vuonna 1702 julkaisemassa sananparsikokoelmassa tiski-sanaa on käytetty vähän arvoituksellisemmalla tavalla: ”Musta maanen sia; matala laiscan tiski.” Voisiko tiski tässä tarkoittaa pöytää? Tuskin kuitenkaan. Sananparsien yleiseen eetokseen sopisi paremmin 'astia'-tulkinta: jos jäät makoilemaan etkä ahkeroi elantosi eteen, kuolema korjaa sinut ja joudut mustaan multaan; jos laiskottelet, ruoka-annoksesi jää matalaksi eli niukaksi.
Näin siis silloin, kun sana tiski esiintyy yksinään. Sanaparissa tiski ja liina kyse lienee kuitenkin pöydästä eikä astiasta. Ainakin Svenska Akademiens ordbokin disk-artikkelissa ilmaus disk och duk tulkitaan katetuksi ruokapöydäksi, jonka ääreen ruokakunta mahdollisine kutsuvieraineen kokoontuu aterioimaan yhdessä.
Siinä 1980-luvun soluasunnossa, josta juttuni aloitin, meillä ei siis ollut yhteistä tiskiä ja liinaa. Oli vain vuorotellen käytetty ruokapöytä ja tiskipöytä, jonka yllä riippui kolme tiskiharjaa. Silloin en aavistanut, että nuo tiskiharjat innoittaisivat minut vielä joskus kirjoittamaan blogimerkinnän ruokakunnan ideasta.