Leikkimielisenä haasteena testi toki puolustaa paikkaansa, mutta mitään johtopäätöksiä kielen taitamisesta sen perusteella ei auta tehdä. Testi keskittyy oikeakielisyyteen, joka on hyvän kirjoittamisen viimeinen pintasilaus. Sitä ennen tulee aiheen hallinta, asioiden ryhmittely, rekisterin valinta, näkökulma, tyyli, rytmi, tuhat ja sata seikkaa, jotka erottavat hyvän kirjoituksen huonosta. (Kääntäminen on minusta yksi kirjoittamisen muoto).
Olisihan se mukavaa, jos äidinkielen taito olisi puristettavissa nippuun sääntöjä, joiden osaaminen todistaa, että kirjoittaja taitaa asiansa. Äidinkielen opettajat selviäisivät työstään paljon nykyistäkin pienemmällä tuntimäärällä. Oikeakielisyyssääntöjen hyvä ja huono puoli on se, että ne on oikeastaan aika helppo määritellä ja oppia.
Englannissa ilmestyi pari vuotta sitten kirja nimeltä Eats, shoots & leaves. Näin pilkutettuna lause tarkoittaa "syö, ampuu ja poistuu" vaikka tarkoitus oli sanoa "syö versoja ja lehtiä". Virheellistä ja huolimatonta välimerkkien käyttöä piiskaavan teoksen otsikko pyrkii todistamaan, että välimerkitys muuttaa lauseen sisällön. Kirjasta tuli erittäin suosittu, ja päivittelyä kielen alennustilasta riitti. Mutta käsi sydämelle: kuinka usein pilkutus muuttaa lauseen merkityksen? Eikö esimerkki ole lievästi sanoen haettu?
”Virheellinen” kieliasu antaa toki huonon vaikutelman, mutta arkielämässä on viime kädessä aina kysymys sanoman perillemenosta. Tärkeintä lienee, että se tai ne, joille viesti on tarkoitettu, ymmärtävät.
Kirjoittajalle suositan sääntöjen opettelua, lukijalle hyvää tahtoa.