Tapahtunut aiemmin: Pirkko Kuutti käsitteli lokakuisessa blogimerkinnässään loka-sanan käyttöä ja merkityksiä vanhassa kirjasuomessa. Tästä kirjoituksesta lähti liikkeelle keskustelu, jonka keskiössä on ilmaus synnin loka. Nimimerkki A-P aloitti keskustelun sen pohdinnalla, onko synnin loka uskonnollista kieltä. Timothée totesi, että ilmaus löytyy Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä (1870), ja Ioannes tarkensi, että Kivi on sijoittanut sen Simeonin suuhun: ”Ah! hurskasten retkillähän käyskelee viisas mies, mutta synnin loassa täällä rypee tyhmyys ja sokeus.”
Näinhän Simeoni sanaili veljesten tuhottua viinapannunsa ja taivaltaessa kohti kirkkoa. Hänen sanansa ovat mukaelmaa tuolloisen virsikirjan virren 24 ensimmäisestä säkeistöstä, joka alkaa: ”Autuas se, kuin ei käyskele Jumalattomitten retkell’, Eik’ syntisten teille astele”. Virsi puolestaan perustuu psalmiin 1.
Huomionarvoista onkin, miten veljekset olivat varustautuneet kirkkomatkaansa: ”Aapolla kainalossa heidän isänsä vanha virsikirja, Simeonilla ’Huutava-ääni’, mutta punakansinen aapiainen kourassa astelivat Juhani ja Timo.” Kirja Huutawan Ääni Korvessa, Lunastetuille Sieluille on kuulunut myös Aleksis Kiven omaan kirjastoon, tosin ruotsinkielisenä, mutta hän lienee lukenut sitä suomeksikin, onhan Henrik Renqvistin suomennos ilmestynyt jo vuonna 1835.
”Synnin loasta minua varjele”
Vielä selvemmin uskonnollisessa yhteydessä Kivi on käyttänyt ilmausta synnin loka näytelmässään Lea, joka julkaistiin vuonna 1869. Näytelmä on ainakin puitteiltaan raamatullinen, ja siinä nämä avainsanat esiintyvät kaksi kertaa. Niitä käyttää molemmilla kerroilla Joas, joka kuuluu farisealaiseen puolueeseen ja pyrkii siis noudattamaan juutalaista lakia pilkuntarkasti.
Ensimmäisellä kertaa Joas vakuuttelee veronkantajien päällikölle Sakeukselle, jonka tytärtä on kosimassa, ettei suinkaan himoitse muhkeita myötäjäisiä:
[– –] kauvas minusta se, että rakastaisin täällä ylitse kaikkea tuota maallista tavaraa, jonka koi syö, ruoste raiskaa ja varkaat kaivaa. Minä pelkään ja rakastan ainoastaan Israelin Herraa, joka tähän asti on minua varjellut ja tästälähin varjelee kaikesta synnin loasta.
Tässä synnin loka on tulkittavissa ahneudeksi, saituudeksi ja lähimmäisen omaisuuden himoitsemiseksi – siis aivan vieraita piirteitä Joakselle, joka on vain säästäväinen luonnoltaan. Hän kyllä myöntää tahtovansa koota itselleen tavaraa, mutta ainoastaan siksi, että voisi tehdä laupeudentöitä Herran kunniaksi…
Toisella kertaa Joas rukoilee:
O Herra Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala, Jaakopin Jumala, kuule minua! Varjele minua aina saduseusten saastaisuudesta, siitä spitalitaudista, joka meitä polttomerkillä merkitsee helvetin varmaksi saaliiksi ja vaivuttaa meidät viimein alas tuliseen pätsiin! Siitä synnin loasta minua varjele, sinä kaiken kirkkauden lähde!
Mutta mihin Joas viittaa pyytäessään varjelusta synnin loasta? Mitä oli saddukeusten – tai saduseusten, kuten Kivi kirjoitti – saastaisuus? Mahdollisia tulkintoja on monia: epäisänmaallinen veljeily miehittäjän kanssa, pakanallisen hallinnon myötäily juutalaisen lain noudattamisesta tinkien ja häikäilemätön rahanahneus. Näistä kaikista saattoi syyttää saddukealaista puoluetta, johon kuului ylimmän papiston edustajia, varakkaita maanomistajia ynnä muita vaikutusvaltaisia henkilöitä ja joka toimi yhteistyössä pakanallisen Rooman miehittäjähallinnon kanssa.
Joas jatkaa rukoustaan muistuttamalla, kuinka ahkerasti hän itse paastoaa sekä rukoilee ja palvelee Jumalaa. Synnin loka saa tässä siis ensi sijassa uskonnollisen tulkinnan. Tosin Joaksella on vielä muutakin hampaankolossaan saddukeuksia vastaan: hänen tavoittelemansa Lea suhtautuu suopeammin kilpakosijaan, saddukeus Aramiin.
Aleksis Kiveltä kielikuva synnin loka on jatkanut matkaansa muun muassa Nykysuomen sanakirjaan sekä sen seuraajiin Suomen kielen perussanakirjaan ja Kielitoimiston sanakirjaan. Ilmausta on kuitenkin käytetty suomalaisessa kirjallisuudessa jo aiemminkin, joten Kiven teokset ovat sille vain puolimatkan krouvi (tämäkin ilmaus on Kiveltä, Nummisuutareista).
”Synnin loassa ja ropakossa”
Varhaisin synnin (syntein) loka -ilmauksen esiintymä, jonka olemme Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimituksessa löytäneet, on Gabriel Tammelinuksen suomentamassa hartauskirjassa Pyhät Tutkistelemuxet (1680). Näin teoksessa kuvataan nuoruuden syntien vaikutusta:
se haisewa syndein Loca on minun nuorudeni cukoistuxen nijn cauhiasti sastuttanut: Se cauhistawainen minun ylitzekäymiseni lätäckö on sen nijn monella ja surkialla tawalla hieronut
Sen sijaan että puhujaminä – eli itse kukin kirjan lukijoista – olisi käyttänyt nuoruutensa Jumalan palvelemiseen, nuoruusvuodet ovatkin kuluneet perkeleen palveluksessa. (Mitenkähän Johann Gerhard on asian alkuteoksessa esittänyt? Jos joku valpas ja ehtiväinen löytää Gerhardilta syntein loka -ilmauksen saksaksi, kommentti tähän blogiin on lämpimästi tervetullut!)
Synnin loka -ilmaus on kuulunut myös varhaisherännäisen Johan Wegelius nuoremman kielenkäyttöön. Postillassaan Se Pyhä Ewangeliumillinen Walkeus Taiwallisesa Opisa Ja Pyhäsä Elämäsä (1. osa 1747, 2. osa 1749) hän viljelee sitä toistuvasti. Esimerkiksi joulupäivän aamusaarnassa kerrotaan tuhlaajapojan edesottamuksista:
Näin tämä tuhlaja Poica hirmuisesti tuhlais hänen tawarans ja cunnians, ja pani itzens sikain cansa wierittelemän tämän mailman ja synnin loasa ja ropacosa.
Tässä Wegelius viittaa sekä tuhlaajapojan hillittömyyteen että hänen myöhempiin vaiheisiinsa: Jeesuksen vertauksessahan tuhlaajapoika pestautuu aikansa rällättyään ja sikailtuaan lopulta rahapulassaan sikopaimeneksi.
Helluntaipäivän saarnassa puolestaan Wegelius kuvaa syntisen tilaa ennen katumusta ja parannusta seuraavasti:
yxi mailman lapsi macaa ikänäns cuin haudattuna synnin loasa ja ropacosa, haparoitzee pimeydesä, ja wieriskelee hänen weresäns sitomatoinna hänen nawasans, eikä yhtä murhetta pidä hänen autudestans
Näissä molemmissa kohdissa on rinnastettu loka ja ropakko. Tällaiset lähimerkityksisten sanojen rinnastukset eli tautologiset paratagmat ovat Wegeliuksella ja muutenkin vanhassa uskonnollisessa kielessä aina Mikael Agricolan suomennoksista alkaen varsin yleisiä. Simo Heininen on osoittanut, miten Agricola on tuottanut tällaisia rinnastuksia suomentaessaan Erasmus Rotterdamilaisen rukouksia niin, että latinankielinen sana on käännetty kahdella suomenkielisellä. Olisiko siis Johan Wegeliuksenkin ilmaus synnin loka ja ropakko suomennettu vaikkapa jostakin saksankielisestä postillasta?
Tätä yritin vähän selvitellä selailemalla netissä muutamia Philipp Jakob Spenerin (1635–1705) postilloja. Juuri Speneriä siksi, että Erkki Kansanaho on tutkimuksessaan Wegeliuksen postillan lähteet ja teologia (1950) osoittanut Wegeliuksen hyödyntäneen voimaperäisesti useita Spenerin postilloja omassa postillassaan. Vedin kuitenkin vesiperän. Sen sijaan löytyi erään kristillisen radioaseman verkkosivuilta esimerkki vastaavasta saksankielisestä ilmauksesta ihan nykykielessä:
Wenn Sie sich im Dreck der Sünde wälzen und sich wohl fühlen, sind sie [!] wahrscheinlich nicht Sein [Gottes] Kind.
Tällä erää jää siis varmistamatta, onko Johan Wegelius omaksunut ilmauksen synnin loka Tammelinukselta vai suomentanut sen uudelleen saksasta. Joka tapauksessa tämä ilmaisuvoimainen kielikuva näyttää ainakin osittain juontavan juurensa saksalaiseen pietismiin, joka puolestaan on vaikuttanut suomalaisten herätysliikkeiden taustalla, missä voimakkaammin, missä heikommin.
Niin, herätysliikkeistä puheen ollen nimimerkki Kiiski huomasi, että synnin loasta on saarnannut myös Lars Levi Laestadius (1800–1861): "ihminen, joka kahden jalan päällä käypi, on kasteen jälkeen sokaissut ja tahrannut itsensä synnin loassa, ja pirun paskalla pilannut itsensä". (Tässä muuten sokaista-verbi ei merkitse sokeaksi tekemistä vaan sotkemista, likaamista. Siis jälleen yksi tautologinen paratagma.) Joitakin Laestadiuksen saarnoista julkaistiin painetuina jo hänen elinaikanaan, 1840- ja 1850-luvun taitteessa. Olisikohan Aleksis Kivi voinut saada niitä käsiinsä? Entä oliko Kivi lukenut Wegeliuksen postillaa?
”Synnin lokaan upposin”
Niin kutkuttavaa kuin näitä mahdollisia yhteyksiä onkin pohdiskella, ehkä sillä ei loppujen lopuksi ole kauheasti väliä, mitä kautta Kivi omaksunut käyttöönsä ilmauksen synnin loka. Tärkeämpää on, että hän on välittänyt sen myöhemmille polville. Santeri Alkion Puukkojunkkareissa (1894) pastori jyrisee: ”Himoissansa elää tämä kansa, synnin loassa rypien”, ja ilmaus elää yhä netin keskustelupalstoilla.
Poimitaan tähän lopetukseksi kuitenkin esiintymä 1900-luvulta. Näin amerikansuomalainen pappi Gustaf Axel Aho (1897–1973) on riimitellyt lastenrunossaan Kadonnut penninki:
Taivaan valtakunnassa
olin raha kerran
uusi, kirkas, ihana,
kannoin kuvaa Herran.
– –
Mutta voi, mä putosin
maailman lattialle,
synnin lokaan upposin
rikas, roskan alle.
Runo päättyy kuitenkin yhtä onnellisesti kuin pohjatekstinsäkin, Uuden testamentin vertaus kadonneesta hopearahasta (Luuk. 15:8–10): Herra löytää kadonneen penninkinsä ja puhdistaa sen synnin loasta jälleen kirkkaaksi ja säteileväksi.
Edellä esitellyt käyttöyhteydet riittänevät osoittamaan, että ilmaus synnin loka on kotonaan nimenomaan uskonnollisessa kielessä. Tuntuu vaikealta keksiä sille ei-uskonnollista käyttöä; toki ilmausta voi käyttää ironisesti etäännyttäen, mutta silloinkin ironian tunnistaminen edellyttää ilmauksen uskonnollisen käyttöperinteen tuntemista.
Tiedonkeruuseen ovat osallistuneet myös Jarkko Kauppinen, Pirkko Kuutti, Taru Laanti, Petri Lauerma ja Maria Lehtonen.