Maailmankirjallisuuden tunnetuimpia kirjan aloituksia on Herman Melvillen Moby Dickin ensimmäinen virke: ”Call me Ishmael.” Voisi luulla, että näin yksinkertaisen virkkeen suomentamisessa ei olisi juurikaan vaihtoehtoja.
Jos jätetään pois käännökset, joissa sana call on tulkittu välimerkeistä piittaamatta väärin, kuten ”Soita minulle, Ishmael” ja ”Tule käymään luonani, Ishmael”, mieleen tulee tällaisia mahdollisuuksia:
Kutsukaa minua Ishmaeliksi.
Kutsu minua Ishmaeliksi.
Sanokaa minua Ishmaeliksi.
Sano minua Ishmaeliksi.
Sanokaa Ishmaeliksi.
Sano Ishmaeliksi.
Käyttäkää minusta nimeä Ishmael.
Käytä minusta nimeä Ishmael.
Käyttäkää nimeä Ishmael.
Käytä nimeä Ishmael.
Minun nimeni on Ishmael.
Nimeni on Ishmael.
Ishmael on nimeni.
Minä olen Ishmael.
Olen Ishmael.
Minä olen sitten Ishmael.
Olen sitten Ishmael.
Sopii sanoa Ishmaeliksi.
Kutsukaa vaikka Ishmaeliksi.
Kutsu vaikka Ishmaeliksi.
Sanokaa vaikka Ishmaeliksi.
Sano vaikka Ishmaeliksi.
Sanokaa vain Ishmaeliksi.
Saa sanoa Ishmaeliksi.
Ishmael on nimi.
Nimi on Ishmael.
Nimi on muuten Ishmael.
Nimi on sitten Ishmael.
Sanotaan että minä olen Ishmael.
Sanotaan että olen Ishmael.
Sovitaan että olen Ishmael.
Sovitaan nimeksi Ishmael.
Kävisikö Ishmael?
Mikään näistä ei ole yhtä hieno kuin kolmen sanan ja neljän tavun jykevä pauke. Jotkut vaihtoehdot ovat kuitenkin rytmisesti muita selvästi parempia.
Virkkeen merkitystäkin sopii miettiä. Mitä siinä oikeastaan sanotaan? Onko kertojan nimi oikeasti Ishmael, vai pyytääkö hän vain käyttämään tuota nimeä? Tätä sivumerkitystä ei saisi hukata suomennoksessa. Onko ehkä tarkoitus pyytää lukijaa sinuttelemaan, käyttämään etunimeä? Onko tämä näkökulma relevantti?
Puhutellaanko tässä lukijaa, lukijoita vai jotakuta tilanteeseen kuviteltua henkilöä?
Aloituksen sävy on räväkkä. Ensimmäinen, lukijaa puhutteleva sana on käskymuodossa vailla minkäänlaisia pehmentäviä apusanoja.
Ja lopuksi: Ishmael ei ole mikä tahansa nimi. Se esiintyy Raamatussa, Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa. Ismael on Abrahamin poika, Iisakin velipuoli, jonka äiti on orjatar Hagar. Kun Iisak syntyy, Hagar ja Ismael karkotetaan autiomaahan. Pitäisikö tätä yhteyttä korostaa käyttämällä suomalaista kirjoitusasua Ismael?
Jätän lukijoiden ratkaistavaksi, miten virke kääntyisi napakasti niin, että se sopii kirjan alkuun, antaa oikean vaikutelman ja vastaa merkitykseltään alkutekstiä.
P.S. Valppaat ystävät muistivat, että jokunen näistä esimerkeistä tuli yleisön puolelta, kun kävin Tampereella puhumassa suomentamisesta. En siis ole keksinyt kaikkia itse. Ja saman tien heitti kollegani Jaakko Kankaanpää peliin erittäin varteenotettavan ehdotuksen: ”Nimeni olkoon Ishmael.”