Remekset ryhtyivät runolle

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 300 vuotta kansanrunoilija Paavo Remeksen syntymästä. Tarkkaa päivää ei tiedetä, sillä Kiuruvedellä syntyneiden ja kastettujen luetteloa vuodelta 1723 ei ole jälkipolvien käytettävissä. Tieto Remeksen syntymästä on säilynyt vain Kiuruveden rippikirjoihin merkittynä syntymävuotena. Siksi voimme vapaasti muistella Paavoa vaikkapa näin Kalevalan päivänä – sepittihän hän runonsa kalevalamittaan.

Miehet lyhenteiden takana

Kun nyt otin puheeksi Paavo Remeksen, on suorastaan pakko mainita myös hänen isoveljensä Matti. Sanakirjantoimittajan työssäni tämä veljespari kätkeytyy viitteiden MRemes 1757 ja Remes 1765 taakse. Nämä Vanhan kirjasuomen sanakirjassa käytetyt lähdeviitteet viittaavat muistorunoihin, joista toisen laati Matti Remes Iisalmen kirkkoherrasta Henrik Helsingiuksesta vuonna 1757 ja toisen Paavo-veli Matista vuonna 1765. Runopainatteiden nimiöissä veljesten etuniminä ovat Matthias ja Paavali, kirkonkirjoissa taas Matts ja Paul. Tässä kirjoituksessa kutsun heitä kuitenkin kotoisasti Matiksi ja Paavoksi.

Mitä pitäisi päätellä siitä, että sanakirjan lähdeviitteissä Paavo esiintyy pelkällä sukunimellään mutta Matin nimikkoviite on höystetty etunimen alkukirjaimella? Onko VKS:n toimitustyötä käynnistettäessä Paavon mielletty olleen the Remes ja onko Matti ollut 1900-luvulla sen verran pikkuveljeään tuntemattomampi, että on siksi saanut viitteeseensä M-kirjaimen?

Matti Remeksellä oli sukat suuresta surusta

Matti Remes syntyi Kiuruvedellä 1700-luvun ensikymmenellä Remekselän (nykyisen Remeskylän) Mattilan taloon. Tuolloin Kiuruvesi kuului Iisalmen seurakuntaan. Kirkonkirjat kertovat Matin syntymävuodeksi 1704, mutta Paavo-veli oli toista mieltä. Hänen mukaansa Matti ”oli syndynynnä, Wuonna cuin on kirjoitettu, Tuhat Seitsemän Sataa. Sijhen sitten wielä päällen Caiketi Cahdexan wuotta.” Kaikki Matin elämänvaiheita kuvaavat runonsäkeet ovat Paavon sepittämästä muistorunosta.

Matin lapsuusvuosina käytiin suurta Pohjan sotaa (1700–1721) Suomenkin kamaralla, ja sotatoimia seurasi kahdeksanvuotinen venäläismiehitys, jota on myöhemmin kutsuttu isoksivihaksi. Pikkuveli Paavo ei ollut vielä syntynytkään, kun Remeksen perheen ”Piti olla pijloisalla, Wainon aicana pahana, Metsän corwessa cowassa, Sutten peurain seassa”.

Mutta eivät huolet siihen loppuneet. Matti oli jo aikuinen ja naimisissa ja isännöi itse Mattilaa, kun ”Surma lappoi lapset caicki Perilliset mulda peitti”. Matti ei kuitenkaan nurissut vaan antoi Marketta-vaimonsa kanssa seuraavalle pojalleen nimeksi Jobi (rippikirjoissa Hiob), ”Että muistaisi paremmin Cuinga kärsiä pitäpi.”

Matin elämä oli muutenkin vaikeaa, sillä ”Sairas oli sydämmestä, Coco ruummis runnelduna”. Paavo-veli piirtää säkeillään vaikuttavan kuvan Matin huolten painamasta olemuksesta:

Matti tunnettiin muistorunoistaan

Matti Remeksen elämään mahtui myös hyviä asioita. Vaikkei hänellä ollut tilaisuutta opiskeluun, hänellä oli kuitenkin ”oppi suuri, Saatu Jumalan Sanasta”. Veljen todistuksen mukaan Matti tunnettiin laajalti runoistaan ja virsistään, ”Joita teki taitawasti, Warsin somasti sowitti”. Niinpä Matin kuoltua yksi hänen tutuistaan, kapteeni Wilhem Ladau Partalan puustellista kyseli, kuka nyt tekisi lauluja ja kirjoittaisi virren ”Tämän miehen cuolemasta, Joc’ on muillen muistutellut Monen miehen cuolemata”.

Vaikka keskitynkin pyöreitä vuosia täyttävän Paavon Matista laatimaan muistorunoon, tässä hiukan maistiaisia myös runosta, jonka Matti teki vuonna 1757 Iisalmen kirkkoherran Henrik Helsingiuksen muistoksi. ”Esipuhe Runon Tawalla” sisältää kursailua: tekijällä on ”tylsä muisto”, ”Kjelen Käänne Kehno” ja ”pehme puhen parsi”, mutta silti hän ryhtyy runontekoon. ”Itse Walitus-Wirsi” alkaa hyvin tutunkuuloisilla sanoilla: ”Mieleni minun tekepi, Ajuni [= aivoni] ajattelepi”. Matti Remeksen runo on varhaisin tunnettu painotuote, jossa tätä kalevalaista runonaloitusformulaa on käytetty.

Matti Remes kehuu ”Insalmen Ison Prowastin” olleen ”Seuracunnan wahwa Seinä”, joka teetti ja maalautti Iisalmelle kellotapulin ja hankki siihen toisen kellon vanhan rinnalle. Lempeäkäytöksinen kirkkoherra oli tinkimätön opettaja mutta ”Caunis cansakäymisesä Ystäwä ylähäisillen Alimmaisten aiwan armas, Ratki racas rickaillen, Köyhille sitä parembi”. Rovasti Helsingius ei juopotellut eikä mässännyt vaan näytti näissäkin asioissa hyvää esimerkkiä seurakuntalaisilleen:

Kohtuullisista elämäntavoistaan huolimatta Helsingius kärsi terveysongelmista, ja hänellä oli tapana matkustaa kesäisin Tukholmaan ”Aina saamaan apua, Terweyttä tietämähän”. Siellä hän kuolikin, vain 54-vuotiaana. Matti Remes sanoittaa kauniisti Helsingiuksen kuoleman: Jumala ”Pästä päiwistä pahoista, Teke warsin terweexi, Otti pojes puolehensa, Corjaisi Isän cotoon”.

Pitäjän luottomies oli mukana kirkkohankkeessa

Palataan nyt Matti Remeksen elämänvaiheisiin. Matti oli hyvin verkostoitunut mies, ja Paavo-veli ratsastaa runossaan häpeämättömästi veljen tuntemien säätyläisten nimillä ja titteleillä:

Komissarius Gummerusta Matti oli avustanut ”Weropenningin wetäjänä”.

Tärkein hanke, jossa Matti Remes oli mukana, oli kuitenkin Kiuruveden kappelikirkon rakentaminen. Sen rakentamisesta oli puhuttu jo pitkään, mutta tuumasta tuli totta vasta, kun oman paikkakunnan tuomari ”Pisti neuwonsa picaisen Cansa wainajan wacaisen Remes Matin mainittawan”. Mukana hankkeessa oli myös kirkkoväärti Antti Hyvärinen ja muutama muukin nimeltä mainitsematon.

Kun työryhmä lähetti asiasta anomuskirjelmän ”Consistoriumin Cotihin, Maanherran majan sisälle”, jo alkoi tapahtua. Saatiin korkean tahon päätös ja päästiin vihdoin rakentamaan kappelikirkkoa. Matti Remes ei kuitenkaan päässyt näkemään kirkon valmistumista, sillä kuolema korjasi hänet tammikuun 7. päivänä 1757.

Tervetuloa muutkin taivaan iloon!

Paavon laatiman runon lopussa puheenvuoron saa vainaja itse, joka jättää hyvästit Marketalleen: ”Älä waimoni walita Muori parcani murehdi – – Älä huolellen rupia Pidä pitkäldä surua.” Kunhan vaimokin aikanaan saapuu taivaan iloon, ”Wast’ on meillä warsin hyvä Täällä yhdessä elämä; Tääll’ ei rackaus rajoja Tunne puhdas puutoxia”.

Paavo Remes upottaa runoonsa lesken ohella näppärästi myös muut vainajan lähiomaiset ja lähimmät surijat antamalla Matin puhutella heitäkin. Vaimonsa lisäksi Matti kutsuu taivaan iloon ja Karitsan häihin myös veljeään (siis runoilija-Paavoa itseään), Jobi-poikaa, kahta tytärtään ja vävyään sekä kahta sisartaan: ”Toiwoisin tulewan muita, Awara asundo täällä.”

Paavo Remeksen elämän ääriviivoja

Paavo Remeksen Matti-veljestään laatima muistoruno ei anna paljoakaan johtolankoja Paavon itsensä elämänvaiheisiin. Runossaan Paavo pyytää ”jaloa läpitselukijaa” tai ”päältäkuultelijaa” olemaan pahastumatta hänen lauluunsa, vaikkei se ”mene mahtawasti, Eikä taiwu taitawasti”. Syy runon (luuloteltuun) kömpelyyteen on sama kuin Matillakin:

Paavo Remes oli isoaveljeään lähes 20 vuotta nuorempi. Paavon syntyessä vuonna 1723 Uudenkaupungin rauha oli solmittu pari vuotta aiemmin ja venäläismiehitys oli jo ohi. Elämä alkoi vähitellen palautua normaaleihin uomiinsa. Iisalmen ja Kiuruveden kirkonkirjat kertovat, että myös Paavo eli Stiina-vaimonsa ja lastensa kanssa Remekselän Mattilassa ja että Matti-veljen kuoltua Paavosta tuli Mattilan isäntä.

Kuva Paavon elämänvaiheista jää katkelmalliseksi, sillä Iisalmen rippikirjat 1750-luvulta 1770-luvun alkuun ovat tuhoutuneet, ja osa jäljellä olevista kirkonkirjoistakin on hyvin vaikealukuisia. Paavo kuoli 11. tammikuuta vuonna 1800. Hänen kuolinsyykseen on merkitty rintapistos (håll och stygn), mikä viittaa keuhkokuumeeseen, keuhkopussintulehdukseen tai muuhun sentapaiseen.

Jälkimaine, osa 1: Remekset Porthanin käsittelyssä

Henrik Gabriel Porthan kirjoittaa teoksensa De poësi fennica kolmannessa osassa (1778) suomalaisten talonpoikaisrunoilijoiden suhteesta kalevalamittaiseen runouteen:

Porthan kiittää erityisesti savolaisten, karjalaisten ja sisämaan pohjalaisten kykyä vaalia runoperintöään ja kartuttaa sitä itse. Esitellessään etevimpien runonsepittäjien kunnianimen runoniekka hän siteeraa alaviitteessä Paavo Remeksen valitusrunoa, jonka tämä oli laatinut Matti-veljensä, kuuluisan runoniekan, muistoksi. Porthan lainaa sivukaupalla kummankin veljeksen runoa ”näytteeksi siitä, että näillä oppimattomilla runoilijoilla usein oli huomattavaakin runosuonta”.

Tutkimuksensa toisessa osassa Porthan käyttää Paavon runoa esimerkkinä puhuessaan parallelismista eli säekerrosta, joka antaa kalevalamittaiselle runolle ”eräänlaista uhkeutta ja erinomaista voimaa”, kun ”koko runo kohoaa eräänlaisena jatkuvana lausekuviosarjana”. Paavo Remeksen runosta Porthan poimii (lähdettä nimeämättä) neljän säkeen mittaisen esimerkin ”pelkän synonymian ja täydennyksen avulla toteutetusta saman ajatuksen kerrosta”, jota pidemmäksi kertoa ei enää olisi suositeltavaa paisuttaakaan:

Porthanilla on myös kerrottavaa Remeksen veljesten runojen painatusprosessista: Hän muistelee Paavon kirjoittaneen itse muistiin runonsa, joten se pystyttiin painamaan alkuperäisessä asussaan tai ”aivan kevyesti korjailtuna”. Sen sijaan Matin runoa ei Porthanin kuuleman mukaan painettu ”oikeassa ja alkuperäisessä asussaan” vaan vahingokseen peukaloituna, niin että painetussa versiossa näkyvät ”eräät teennäisen, talonpoikaisen runouden yksinkertaisuudelle vieraan taiteen jäljet”.

Biblia-viitteitä Paavon runossa

Olisi kiintoisaa tarkastella veljesten runoja suhteessa oppineiston hautarunoihin, joita laadittiin paitsi latinaksi ja ruotsiksi myös jonkin verran suomeksi ja joita ne rakenteeltaan ja lähestymistavaltaan tuntuvat hyvin vastaavan. Vaikka Porthan kiinnittää huomiota erityisesti Matin runon perinteisestä kansanrunoudesta poikkeaviin piirteisiin, Paavonkin runosta voi löytää oppineiden runoista omaksuttuja vaikutteita.

Runonsa alussa Paavo puhuttelee sekä ”jaloa läpitselukijaa” että ”päältäkuultelijaa”, varautuu siis siihen, että runo saa niin lukijoita kuin kuulijoitakin. Onko oman oppimattomuuden anteeksipyyntö itse asiassa suunnattu akateemiselle ”läpitselukijalle”?

Paavon runossa on myös viittauksia raamatunkohtiin, joihin runonsäkeet liittyvät. Jos viitteet ovat Paavon itsensä lisäämiä, hän on voinut omaksua viitteiden käytön Bibliasta, postillasta tai näkemistään hautarunopainatteista. Esimerkiksi seuraavien säkeiden taustalla häämöttää Salomon sananlasku ”Wanhurscan muisto pysy siunauxesa; waan jumalattomain nimi pitä mätänemän” (Sananl. 10:7 vuoden 1758 raamatunsuomennoksen mukaan), jota runoniekka on laventanut:

Runossa Matti saa myös ”Taiwahasta, Caiken luonnon Candajasta” seuraavan käskyn:

Tähän kohtaan runoa on merkitty viite Laulujen laulun säkeisiin ”Tule minun canssani minun morsiameni Libanonista, tule minun canssani Libanonista, mene sisälle, astu tänne Amanan cuckulalda, Senexin ja Hermonin niscalda, jalopeuran luolasta ja Leopardein wuorelda.” (Laul. l. 4:8 vuoden 1758 suomennoksen mukaan.) Taivaan Herra – tai Kuolema – kutsuu elämässään paljon kärsinyttä Mattia hellästi, rakastajan sanoin.

Matti Remeksen runossa vastaava viiteaparaatti ei ole käytössä, mutta siitäkin etsivä varmasti löytäisi raamatullisia viittauksia. Esimerkiksi säkeet ”Nijncuin päiwä paistacaan, Tähtein tawall loistacoon, Isän ijäisen edesä, jalon Jesuxen ilosa” pohjautuvat Danielin kirjan 12. luvun jakeeseen 3 (tässä vuoden 1685 suomennoksena):

Jälkimaine, osa 2: Paavon Huoliruno Mehiläisessä

Vuonna 1837 Elias Lönnrot julkaisi toimittamassaan Mehiläinen-lehdessä uudelleen Paavo Remeksen runon. Runo, jonka alkuperäinen nimi oli ”Walitus-Runo”, sai nyt otsikokseen ”Huoliruno”. Tämän uuden nimen myötä runo sai uudet kehykset: keskiössä ei enää ole suru hyvän miehen kuolemasta vaan Matti Remeksen huolten täyttämä elämä.

Lönnrot ei selvästikään ole tuntenut vuoden 1765 arkkipainatetta, koska esittelee runon seuraavasti:

Mehiläisen versio on kirjoitusasultaan modernimpi, minkä huomaa heti runon esipuheen ensimmäisestä säeparista: vuoden 1765 versiossa säkeet kuuluvat ”Sanomat’ en saata olla, Engä pääse puhumata”, vuoden 1837 versiossa taas ”Sanomatt’ en saata olla, Enkä pääse puhumatta”. Mehiläisessä myöntömuotoinen säe ”Nijnbä cuiteng’ cuikuttelen” on muuttunut kieltomuotoon ”Kuitenkan en kuikuttele” ja kokonaisia säepareja puuttuu. Ehkä juuri ne puuttuvat kohdat ovat olleet epäselviä Lönnrotin Kiuruvedeltä saamassa runokopiossa?

En nyt jatka vertailua esipuhetta pidemmälle, mutta molempia versioita pääsee tutkailemaan tämän kirjoituksen lopussa olevista linkeistä. Runon loppuun Lönnrot liittää oman peräkaneettinsa:

Siis hyvänsuovat lukijat! Jos haluatte hyvän jälkimaineen, eläkää kuin Matti Remes ja runoilkaa ja puhukaa kuin Paavo Remes!

---

• Henrik Gabriel Porthan: Suomalaisesta runoudesta. Kääntänyt ja johdannon kirjoittanut Iiro Kajanto. SKS 1983.