Suomen vanhassa kirjallisessa kulttuurissa on ollut omia tapojaan kirjoittaa asioista. Normit ja valtioiden säätämät lait säätelivät ja säätelevät edelleen, mistä ja miten on sopivaa kirjoittaa julkisesti.
Yksi teema, josta aiemmin kirjoitettiin eri tavalla kuin nykyään, on seksuaalisuus. Vanhassa kirjasuomessa sitä käsitellään pääasiassa kahdella eri alueella. Uskonnollisissa teksteissä painotetaan avioliiton ulkopuolisen seksuaalisuuden syntisyyttä, lakiteksteissä taas tämä konkretisoituu seksuaalisuuteen liittyvien rikosten määrittelyssä.
Sain uskonnollisesta puolesta maistiaisia, kun työskentelin menneenä kesänä korkeakouluharjoittelijana Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimituksessa. Harjoitteluni aikana pääasiassa transkriboin Eerik Sorolaisen vuonna 1621 ilmestynyttä Postillan ensimmäistä osaa, joka sisältää saarnoja kirkkovuoden alkupuolelle. Sorolainen antaa eräässä saarnassaan tämänkaltaisia ohjeita:
Nijn pitä caicki waimoiset inhimiset [= naiset] itzens käyttämän, että cosca he wielä pijcana eli neitzynä owat, pitä heidän oleman häweliäiset ia cunnialiset, wältämän ia carttaman, ettei he itzens iongun saastauden cansa hiero. Eij iocalouckoon ia catun haaroin [= tienhaaroihin] iuoxeman, senpäälle, ettei he tulisi häpiän alla [= alle]
Sorolainen käyttää aiheesta kirjoittaessaan arvolatautunutta kieltä, minkä huomaa esimerkinkin sanavalinnoista. Tänä päivänä ei edes kirkoissa puhuta yleensä saastaudesta tai saastaisuudesta tällaisessa yhteydessä. Sekä arvolatautuneella kielellä että aiheesta vaikenemalla on ylläpidetty tiettyä maailmankuvaa, jonka mukaan seksuaalisuus on syntistä ja likaista.
Mitä yksityisesti ilmaistaan, ei aina julkaista
Kansan parissa, kuten kansanrunokokoelmat ja murrearkistot antavat ymmärtää, seksuaalisuudesta puhuttiin vähemmän häveliäästi. Kuitenkin esimerkiksi kansanrunouden kerääjät olivat valikoivia eivätkä yleensä julkaisseet räävittömimpiä runoja, vaikka niitä kirjoitettiinkin muistiin.
Tässä huomaa, kuinka erilaisille julkaisuille on aina ollut omat, ajanmukaiset kriteerinsä. Nykypäivänäkin epäviralliset sosiaalisen median julkaisut ovat usein huoliteltuja ja tarkkaan mietittyjä. Julkista tilaa käytettäessä varotaan enemmän, jolloin toisaalta tabutkin valtaavat alaa.
Siveyden nimissä myös lempi-sanueen käyttöalue on ollut vanhassa kirjasuomessa erilainen kuin kansankielessä. Lempi on vanhassa suomessa todennäköisesti tarkoittanut seksuaalista viehätysvoimaa ja (eroottista) rakkautta, mutta myös suopeutta ja hyväntahtoisuutta. Suomen murteiden sanakirjasta (SMS) selviää, että murteissa lempi viittaa erityisesti (ruumiilliseen) rakkauteen, viehätysvoimaan, kukoistavuuteen, suosiollisuuteen ja lauhkeuteen.
Lempi-sanalle on vastineita myös lähisukukielissä. Se tarkoittaa esimerkiksi karjalan kielessä tytön (seksuaalista) viehätysvoimaa, mainetta ja kunniaa, ja lyydiläisittäin lemb-sanalla taas ilmaistaan naimaonnea.
Suomalais-karjalaisessa kansanuskossa lempi on ollut voima, joka on saanut ihmisen tai eläimenkin hullaantumaan toiseen. Se on myös antanut haltialleen viehätysvoimaa, jolla saa toisen rakastumaan itseensä. Lempeä on voitu nostattaa, mikä on tarkoittanut oman viehätysvoimansa lisäämistä. Myös lemmenkylmäämistä tehtiin, kun haluttiin pilata rakastuneiden välit tai päästä eroon epätoivotuista rakkaudentunteista. Tässä katkelmassa Elias Lönnrotin vuonna 1828 keräämästä ilomantsilaisesta lemmennostatusloitsusta ei kainostella:
Nousi Lempi liehumaan,
kunnia kukoistamaan
yli kuuen kirkkokunnan ‒ ‒
Hei kyrpä, heräjä kyrpä
tämän piian pillun päälle,
tämän lapsen lantioille,
tämän peipposen perälle!
(SKVR 1828 XV:672)
Lempi vanhassa kirjasuomessa
Vanhasta kirjasuomesta ei sen sijaan vaikuta löytyvän lempi-sanueen piiristä paljoakaan esimerkkejä, joissa lempi viittaisi seksuaaliseen viehätysvoimaan tai eroottisuuteen. Sen sijaan hyväntahtoisuuteen, suopeuteen ja armollisuuteen liittyviä merkityksiä on paljon, romanttiseen rakkauteenkin liittyviä muutamia.
Vanhan kirjasuomen sanakirjan (VKS) lempi-artikkeli antaa sanalle seuraavanlaisia merkityksenselitteitä: ’hyväntahtoisuus, ystävällisyys, hellyys, rakkaus; huolenpito; (us. hallitsijan tai Jumalan osoittama) suopeus, suosiollisuus, armo’. Rakkaudesta kirjoitettaessa romanttisuus korostuu erotiikan jäädessä taka-alalle, kuten esimerkeistä voi päätellä:
[Morsiamella] on huulet hunajasta, Leuca lemmestä lewiä (sananlasku)
Henadad: Racastetun lemmi (raamatullisen nimen selitys)
Rakkauteen liittyy myös adjektiivi lemmikäinen, mutta ei tässäkään eroottisessa, vaan romanttisemmassa mielessä. Sanan merkitys selitetään VKS:ssä 'rakkaaksi, armaaksi'. Se esiintyy Henrik Liliuksen vuonna 1728 julkaisemassa Hää-Runossa:
Tämä Waimo on wacanen – – Lepyttäjä lemmikäinen, Toinen Minä Miehellensä.
Lempi-substantiivista johdetut sanatkin pysyvät VKS:n perusteella suurimmalta osin samalla semanttisella kentällä kantasanansa kanssa. Esimerkiksi lemmekäs merkitsee lempeää, suopeaa, suosiollista ja armollista. Näin sanaa käytetään Abraham Kollaniuksen maanlakisuomennoksessa vuodelta 1648:
[Käyköön ostaja valalle] Rucoellen ihdhellensä Jumalan nijn lemmitkääxi [!], että sinä olit tämän hewoisen – – wälimiesnä, cosca minä ostin.
VKS:n lempi-artikkeliin sisältyvistä vanhoista sanakirjatiedoista pilkistää vihje 1700-luvun lopun asennoitumisesta kansan lemmennostoloitsuihin. Christfrid Ganander on Nytt Finskt Lexicon -sanakirjassaan (alkuperäinen käsikirjoitus vuodelta 1787) esittänyt lempi-artikkelissa lemmennostoloitsuista tutun fraasin nouse lempi lehumahan. Fraasi on selitetty ruotsiksi "warme stig up at flächta, bada". Ganander on antanut lempi-sanan yhdeksi ruotsinkieliseksi vastineeksi warme eli värme, joka tarkoittaa lämpöä. Sillä voidaan kuvainnollisesti tarkoittaa rakkautta tai hellyyttä. Tässä esiintyvä merkitys on siis vähemmän seksuaalinen kuin alkuperäisen loitsun lempi-sanan.
Lemmekäs Jumala, tyttö vai rakastaja? – Eroja sanakirjojen sivuilla
Murteissa ja nykykielessä lemmekäs-sanan käyttö on tai on ollut varsin erilaista. Itämurteissa, erityisesti Pohjois-Karjalan murteissa, sanaa on käytetty kuvailtaessa puoleensavetävää tyttöä: ”ne tytöit ol’ lemmekkäitä ne viettiin kum munavoi lautaiselta” (Kiihtelysvaara, SMS). Kielitoimiston sanakirjan mukaan nykyään sana tarkoittaa ’eroottista rakkautta tuntevaa tai sitä osoittavaa; lemmenkipeää’. Kyseisessä sanassa tämä vertailun tuoma ristiriita on suurimmillaan.
Lempi-sanueen merkityskenttään lukeutuu monenlaisia merkityksiä, mutta vanhassa kirjasuomessa yksi oleellinen merkitysalue jää nähtävästi suurelta osin uupumaan. Tabun voima ulottuu siis aineistoon ja sen pohjalta toimitetun sanakirjan sivuille saakka.
On mielenkiintoista tarkastella, kuinka yhteiskunnan asenteet vaikuttavat kirjallisiin teoksiin ja lopulta niiden pohjalta rakentuviin sanojen merkityksiin. Parhaimmillaan se voi konkretisoitua sanakirjojen kautta, kun erilaisten aineistojen pohjilta tehdyt sanakirjat ja niissä olevat merkityksenselitteet poikkeavat toisistaan. Vasta harjoitteluni aikana olen ymmärtänyt kunnolla, miten eri sanakirjat ja aineistot tarjoavat oman näkökulmansa kieleemme ja kulttuuriimme. Näitä sivuja tutkiessa voi vaellella tutusta tuntemattomaan – niin menneisyydessä, nykyisyydessä kuin joskus pilkahtelevassa tulevaisuudessakin.
Kirjoittaja on työskennellyt kesän 2021 korkeakouluharjoittelijana Kotimaisten kielten keskuksessa Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimituksessa.