Aikuisopiskelijan itsetunto joutuu koville, kun joutuu sorvaamaan lauseita ranskan kielellä. Jokaisen sanan kirjoittaminen on haaste.
Ei se kuulemma ole helppoa ranskalaisillekaan, joiden koulu-uraan kuuluvat sanelukirjoitukset toisensa jälkeen. Väkisinkin tulee pohtineeksi, onko kirjoitustaito Ranskassa (tai Englannissa) sosiaalisesti erotteleva tekijä ja toisin päin: onko kirjoittamisen taito hyvän yhteiskunnallisen aseman edellytys.
Sanelukirjoittamisen aikakauden eläneenä kyselin, miten nykyisessä alakoulussa sanellaan vai sanellaanko ollenkaan. Sain tietää, että alkuopetuksessa jonkin verran, mutta varsinaisesti 3.–6. luokalla saneluilla testataan erityisopetuksen tarvetta. Hyvä niin. Olemme siis valovuosia ranskalaisia metodeja edellä.
Meillä Suomessa eletään juuri nyt ennennäkemätöntä kirjoittamiskulttuurin aikaa. Internetin käyttäjät ryhtyvät kommunikoimaan toistensa kanssa kirjoittamalla, blogien valtakuntaan pääsee kirjoittamalla, Facebook ja YouTubekin toimivat sanan ja kuvan yhteisvoimin. Suomen kielen ortografian yksinkertaisuus takaa sen, että melkein kaikki uskaltautuvat ilmaisemaan itseään kirjoittamalla.
Itseilmaisu on toki arvokas asia, mutta olisiko käymässä niin, että jokamiehen tekstien paljoudessa määrä korvaa laadun. Esimerkiksi abiturientit kirjoittavat mielellään, mutta jälki on perin huolimatonta. Toistan: se on huolimatonta, koska he ovat omissa vapaa-ajan teksteissään oppineet, että viesti välittyy vähemmälläkin vaivannäöllä.
Kielellistä purismia en todellakaan kannata tai sitä vaadi, mutta huomaan ärtyväni, kun opiskelijan – tai yhtä hyvin nettikommentoijan – teksti vilisee kaikkea mahdollista: virheellisiä viittaussuhteita pronomineilla tämä ja se, epätäsmällisiä johdoksia (opintojen lopetus – lopettaminen) puhumattakaan välimerkeistä, erityisesti pilkusta.
Silti mieltä jää askarruttamaan kielen ja yhteiskunnallisen luokka-aseman välinen suhde. Voisiko meilläkin olla käymässä niin, että koulutus/opetus ei enää tasoitakaan oppilaiden välisiä eroja, mihin peruskoulun alkuvaiheessa uskottiin ja mihin myös käytännön toimin pyrittiin? Entäpä jos koulun tekstimaailma on kaukana monien oppilaiden omista kirjoittamiskokemuksista? Vähäisillä tuntimäärillä tai draamaopetuksella ei ehkä johdatetakaan lapsia ja nuoria sellaisen kirjallisen ilmaisun piiriin, joka mahdollistaa sosiaalisen nousun tai edes takaa kuuluisan kansainvälisen kilpailukyvyn.