Parras-sana monine mielenkiintoisine käyttötapoineen kiinnitti huomioni Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimitustyössä. Meille nykysuomen käyttäjille parras saattaa tuoda mieleen esimerkiksi joen partaalla -tyyppiset ilmaukset, joissa sanalla viitataan konkreettiseen luonnonpaikan reunaan, ja ehkä etenkin romahduksen partaalla -tyyppiset ilmaukset, joissa sana ilmaisee kuvaannollisesti jonkin reunalla olemista.
Jo vanhan kirjasuomen aikaan sanaa käytettiin näillä tavoin. Mutta sitä käytettiin myös muissa merkityksissä.
Luonnonpaikkojen partaalla
Vanhassa kirjasuomessa parras-sanaa on käytetty usein rantoihin ja muihin luonnonpaikkojen reunoihin viittaamassa. Runoilija Henrik Achrenius kirjoittaa vuonna 1777 ilmestyneessä teoksessaan: ”Susi suunsa cuiwudesa – – Juoxi joen partahalle.” Susi juoksi siis joen äärelle, rannalle. Nykyäänkin sanaa käytetään tähän tapaan: esimerkiksi Kielitoimiston sanakirjassa annetaan esimerkki Talo joen partaalla.
Nykyisin parras-sanaa käytetään varsinkin ulkopaikallissijoissa, kun taas vanhan kirjasuomen aineistossa luonnonpaikkoihin liittyvä parras esiintyy monissa muissakin sijoissa. Daniel Wirzenius kirjoittaa vuonna 1778 ilmestyneessä suomennoksessaan metsän vierellä kävelevästä ihmisestä: ”se murhellinen sielu käweli kaukana metzän partasa.”
Kuvaannollisen kuilun partaalla
Vanhan kirjasuomen teksteissä on myös joitain esimerkkejä parras-sanan kuvallisesta käytöstä, jossa sana on ulkopaikallissijassa ja ilmaisee, että joku tai jokin on joutumaisillaan johonkin. Esimerkiksi August Hermann Francken postillan suomennoksessa vuodelta 1780 kirjoitetaan:
Jumala – – tehkön ettei heidän wanhudens olis heille estexi käändymisesä, waan paremmin kehoituxexi, niinmuodon kuin he haudan partahalla waeldawat.
Katkelmassa on kyse vanhoista ihmisistä, joiden on korkea aika kääntyä Jumalan puoleen, koska he kulkevat kuvaannollisesti aivan haudan reunalla. Kuolema on siis aivan lähellä.
Näyttää kuitenkin siltä, että vanhan kirjasuomen aikoina parras-sanan konkreettinen käyttö on ollut kuvallista tavallisempaa. Nykysuomessa sanan kuvallinen käyttö sen sijaan on monipuolista ja runsasta: puhutaan paitsi haudan partaalla olemisesta, myös muun muassa eron partaalla, romahduksen partaalla, vararikon partaalla ja kuilun partaalla olemisesta. Ulkopaikallissijoissa käytetty parras on siis siirtynyt ilmaisemaan konkreettisen luonnonpaikan reunalla olemisen sijaan tyypillisemmin nimenomaan kuvaannollisen kuilun partaalla olemista, olipa tuo kuilu sitten ero, romahdus, vararikko tai jokin muu.
Esineiden ja alusten partaita
Vanhassa kirjasuomessa parras-sanalla on ollut sellaisiakin merkityksiä, joita nykyisin yleiskielessä ei tavata. Sanaa on nimittäin käytetty paitsi luonnonpaikkojen reunoihin viittaamassa ja siitä polveutuvissa kuvaannollisissa merkityksissä, myös erilaisten esineiden reunoihin ja reunaosiin viittaamassa: on puhuttu esimerkiksi rahan partaasta ja maljan partaasta ja myös vaatteen partaista eli helmoista.
Ericus Erici Sorolainen käyttää parras-sanaa vuonna 1625 julkaistussa postillassa kuvaillessaan israelilaisten rahaa:
Yhdellä puolella oli yxi wiheriäinen Aronin Sauva – –. Ja partan ymbärillä oli tämä kirioitus: Jerusalem Hakadoscha.
Johann Jacob Rambachin käytösoppaan suomennoksessavuodelta 1764 puhutaan puolestaan lautasen partaasta:
Älä luita, eli mitä muuta ylitze jää, pöydän ala heitä, eikä pöytälacanan päällä laske; waan anna nijden lautaisen partalla maata.
Suomen murteissakin parras-sanaa on käytetty esineiden, esimerkiksi hatun ja astian, reunoihin viittaamassa. Elias Lönnrot mainitsee vuoden 1880 sanakirjassaan maljan partaan, ja 1960-luvulla ilmestyneessä Nykysuomen sanakirjassakin on tästä merkityksestä yksi, Juhani Aholta otettu esimerkki: ”vasu oli partaitaan myöten [täynnä] pulleita käämejä.”
Kielitoimiston sanakirja puolestaan ei esitä parras-artikkelissaan enää ollenkaan esineiden reunoihin liittyviä käyttöesimerkkejä, eikä nykysuomen käyttäjän kielikorvakaan tunnistane enää tutuksi esimerkiksi rahan, lautasen tai vaatekappaleen parrasta. Nykyisin esineistä puhuttaessa käytetäänkin partaan sijaan esimerkiksi sanoja reuna ja laita. Reuna ja laita ovat kyllä nekin olleet käytössä suomen kirjakielessä jo Mikael Agricolan ajoista asti.
Erilaisten konkreettisten kappaleiden partaista aluksen parras on kuitenkin säilynyt kielenkäytössä vanhan kirjasuomen ajoista nykypäivään asti. Jo Ljungo Tuomaanpojan lainsuomennoksessa vuodelta 1609 on lause ”tule sijtä mies Vlos ylitze parthan syöstyxi”, ja Kielitoimiston sanakirjan mukaan parras tarkoittaa yhä edelleen aluksen laidoituksen yläreunaa tai kannen ja laidoituksen yhtymäkohtaa.
Taivaankappaleiden partailta kripausten partaille
Vuosisatoja sitten parras on viitannut myös pallomaisten kappaleiden reunimmaisiin puoliin: useissa 1740–1760-lukujen almanakoissa parras-sanaa on käytetty taivaankappaleista puhuttaessa. Vuoden 1758 almanakassa kirjoitetaan kuunpimennyksestä:
Cuu rupia pimenemään Idän puoliselda partalda.
1790-luvun almanakoissakin puhutaan kuun- ja auringonpimennyksistä, mutta niissä ei käytetä parras-sanaa vaan reuna-sanaa taivaankappaleiden reunimmaisiin osiin viittaamassa.
Edellä kuvattujen tärkeimpien käyttötapojensa lisäksi parras on sopinut nimitykseksi myös muunlaisille reuna-alueille. Vuoden 1764 almanakassa ohjeistetaan kripausten eli raapaisujälkien tekemisestä rupulin eli rokon varalta:
knuppi neulalla wähäisen kripastan sinne ja tänne käsijn ja jalcoihin, sillä silloin lyö rupuli itzens näiden kripausten partahille ja wähembi tule caswoihin ja curckuun.
Tämäkin esimerkki osoittaa, että parras-sana on vanhassa kirjasuomessa soveltunut ilmaisemaan sellaista, mikä nykysuomessa sanottaisiin mieluummin toisin sanoin. Nykysuomen käyttäjä ei todennäköisesti puhuisi raapaisujälkien partaista vaan sanoisi rokkorakkuloiden ilmaantuvan esimerkiksi raapaisujälkien viereen, ympärille tai reunoille.