Paratiisin portilla

Marraskuun 2020 lopulla Vanhan kirjasuomen sanakirjaa julkaistaan aakkosväli para‒perstauta, ja silloin sanakirjan käyttäjät pääsevät sekä kurkistamaan paratiisiin että kauhistelemaan perkeleen tekoja. Mutta sitä ennen, tänä vuonna jo lauantaina 31. lokakuuta, vietetään pyhäinpäivää, ja sen kunniaksi Elävät päät tarjoaa hiukan esimakua paratiisista.

Heti kättelyssä VKS:n paratiisi-artikkelin lukija pääsee toteamaan, että vanhassa kirjasuomessa paratiisi-sana on esiintynyt myös d:llisenä, asussa paradiisi. Itse asiassa nykyinen t:llinen kirjoitusasu on vanhan kirjasuomen aineistoissa hyvin myöhäinen tulokas, sillä paratiisi esiintyy ensimmäistä kertaa vasta Anders Björkqvistin postillassa vuonna 1801: ”se ilkiä wihollinen [saatana] ‒ ‒ petti Aadamin paratiisis”. Tämä kirjoitusasu on vielä Björkqvistilläkin aivan kertaluonteinen, ja muutoin hänkin kirjoittaa paradiisista.

Mikä paikka paratiisi sitten on? Toisaalta ensimmäisten ihmisten ihanteellinen asuinsija, joka tunnetaan myös nimellä Eeden, toisaalta autuaiden kuolemanjälkeinen olinpaikka, jota usein kutsutaan myös taivaaksi. Nämä molemmat merkitykset tulevat esille jo Mikael Agricolan Rucouskiriassa vuonna 1544:

Ensimmäisessä katkelmassa paratiisista karkotetut syntiset kiittävät Kristusta siitä, että hän auttaa ja lohduttaa heitä niin monin tavoin. Katkelmassa siis viitataan Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa kuvattuun syntiinlankeemukseen ja siitä johtuneeseen paratiisista karkottamiseen.

Jälkimmäinen esimerkki on Luukkaan evankeliumin 23. luvusta, ja siinä ristiinnaulittu Jeesus lupaa samanlaisen häpeäkuoleman kärsivälle mutta tekojaan katuvalle ryövärille pikaista jälleennäkemistä paratiisissa. Tämä raamatunkohta toistuu vanhan kirjasuomen aineistoissa monen monituista kertaa!

Paratiisin yrttitarhassa

Mitä vanhan kirjasuomen lähteet kertovat ensimmäisestä paratiisista?
Paratiisi sijaitsee lähellä Jumalan asuinsijoja ‒ eräässä Agricolan Weisujen ja Ennustosten (1551) reunahuomautuksessa nimittäin mainitaan Azal, ”Jumalan Hone, joka likin on Paradisi”.

Suomenkielisissä Tieto-Sanomissa vuonna 1776 Anders Lizelius jopa sijoittaa paratiisin maailmankartalle: maanosia esittelevässä juttusarjassa mainitaan Aasiasta, että ”Siellä luullan Paradisi ollen: siellä myös alusa oli Jumalan Kansan asumus”. Tämän tiedon mukaan paratiisi sijaitsisi siis jossain Lähi-idän tienoilla. Ja kerrotaanhan se Raamatussakin, että paratiisi sijaitsee idässä (1. Moos. 2:8).

Vanhan testamentin luomiskertomuksen mukaan ”Herra Jumala caswatti maasta caickinaiset puut ihanaiset nähdä ja hywät syödä, ja elämän puun keskelle Paradijsi, nijn myös hywän ja pahan tiedon puun.” (1. Moos. 2:9, tässä vuoden 1642 suomennoksen mukaan.) Varsinkin elämän puun on täytynyt olla hyvin arvokas, sillä Jumala ”pani Paradijsin eteen Edenis Cherubimin paljalla lyöwäisellä miecalla, elämän puun tietä wartioidzeman” (1. Moos. 3:23, sama suomennos). Hyvän ja pahan tiedon puuta Mikael Agricola puolestaan kutsuu taidon puuksi Uuden testamentin suomennoksensa alkupuheessa (1548).

Paratiisi on muutenkin täynnä vehreitä ja hyvinvoipia kasveja, koska sitä luonnehditaan lystitarhaksi (vrt. ruotsin lustgård) ja yrttitarhaksi eli puutarhaksi. Paratiisin puutarhan on perustanut Jumala, mutta luotuaan ihmisen hän on asettanut tämän paratiisia vaalimaan: ”coska Inhiminen lootu oli, ia asetettu ylitze Paradisin, sen Lustitarhan”, kertaa Agricola luomiskertomusta Uuden testamentin alkupuheessaan. G. J. Calamnius puolestaan hakee runossaan 1750-luvulla paratiisin vertauskohdaksi hyvin hoidetun pappilan puutarhan:

Oma yhtymäkohtansa paratiisin kasvillisuuteen on myös Kristuksella, sillä häntä verrataan Jumalan puutarhan ihanimpiin yrtteihin ja kukkasiin. Vuonna 1616 painetussa Psallat fidelis concio -laulun suomennoksessaan Hemminki Maskulainen puhuttelee Jeesusta:

Johann Arndtin suositusta hartauskirjasta julkaistiin vuonna 1732 suomennos Paradisin Yrti-tarha, mutta suomentaja on jäänyt jälkimaailmalle tuntemattomaksi. Teoksessa pyydetään Kristusta: ”O sinä cullainen Paradisin-cucka! Anna minun käteni rackaudella sinua sylellä”. Teokseen sisältyy myös Jeesuksen Kristuksen ylistysvirsi, jonka yhdeksäs säkeistö on täynnä paratiisikuvastoa:

Raamatun luomis- ja syntiinlankeemuskertomus kuuluvat länsimaisen kirjallisuuden peruskertomuksiin. Ensimmäisessä Mooseksen kirjassa kerrotaan, kuinka Jumala loi Eedenin puutarhaa viljelemään ja varjelemaan ihmisparin, miehen ja naisen. He saivat muutoin nauttia kaikkia paratiisin hedelmiä, mutta yksi puu oli heiltä kielletty: puutarhan keskellä kasvava hyvän ja pahan tiedon puu.

Vaikkei syntiinlankeemuskertomusta tuntisikaan, voi arvata, kuinka siinä väistämättä kävi. Kiusaus muodostui ylivoimaiseksi, ja niin Eeva ja Aadam käärmeen eli perkeleen houkuttelemina haukkasivat tiedon puun hedelmää ja saivat Jumalan vihat.

Seuraavaksi Aadam ja Eeva varmaan rohkenisivat poimia hedelmän myös elämän puusta ja eläisivät ikuisesti! Jotta näin ei pääsisi käymään, Jumala karkotti heidät paratiisista. Vuoden 1701 virsikirjan virressä 226 katuvat syntiset veisaavat Aadamiin ja Eevaan samastuen: ”Me wijsautt pyysimme omenast ‒ ‒ syöstin Paradisist pois ihanast”.

Taivaalliseen paratiisiin

Nyt hypätään Vanhan testamentin alusta aivan Uuden testamentin loppuun, Ilmestyskirjan sanoihin ”Woittaialle mine annan södhä sijte Elemen Puusta ioca keskelle Jumalan Paradisis ombi” (Ilm. 2:7, tässä Agricolan suomennoksena). Tämä lupaus Efesoksen seurakuntalaisille kertoo kuolemanjälkeisistä ajoista mutta kiinnittyy siihen samaan elämän puuhun, joka kasvoi alkuparatiisissa jo Aadamin ja Eevan aikoina.

Pääsevätkö autuaat sielut siis maallisen kuolemansa jälkeen palaamaan edellä kuvattuun paratiisin yrttitarhaan, josta ihmiset saivat häädön aikojen alussa? Kyllä vain, näin opettavat vanhan kirjasuomen aikaiset kirjoittajat.

Tätä kuolemanjälkeistä paratiisia, jonka ihanuutta ihmisymmärrys tuskin kykenee käsittämään, luonnehditaan vanhan kirjasuomen teksteissä monin kielikuvin. Rovasti Ericus Cajanus -vainajan lapsista ”toiset owat sen Taiwallisen Paradisin ihanalle laitumelle ‒ ‒ sijrtyxi ja istutetuxi tullet”, kertoo Ericus Wallenius vuonna 1706 pitämässään ruumissaarnassa. Eerik Sorolainen puolestaan selittää vuonna 1625 painetussa postillassansa jälkiosassa:

Taivaallista paratiisia kutsutaan usein myös uudeksi Jerusalemiksi. Näin tätä uutta Jerusalemia kuvataan Ilmestyskirjassa:

Hiukan harvinaisempi Jerusalemin määrite löytyy ruumissaarnasta, jonka Andreas Kexlerus on laatinut vuonna 1680 Pähkinälinnan kirkkoherran Johannes Melartopaeuksen muistoksi:

Sitaatin riimitelty loppuosa cusa-sanasta lähtien on Jaakko Finnon suomentamasta virren In dulci jubilo neljännestä säkeistöstä.

Kerrassaan houkuttelevasti ‒ ja jälkeenjääneille lohdullisesti ‒ taivaallista paratiisia kuvaa Thomas Stenbäck Nicolaus Aeimelaeuksen muistoksi kirjoittamassaan ruumissaarnassa vuodelta 1750. Stenbäck rinnastaa sumeilematta taivaan kirkkauden ja paratiisin yrttitarhan:

Paratiisi surunlaaksossa

Edellä esiteltyjen uskonnollisten, osittain limittyvien merkitysten lisäksi paratiisi-sanalla on jo vanhassa kirjasuomessa ollut laajentunutta, kuvallista käyttöä. Johannes Wegelius vanhempi maalailee vuonna 1749 julkaistussa juhannussaarnassaan pohjoisen kesän ihanuutta: ”tämä Elämän Puu Jesus seisoo ja cukoistaa keskellä meidän Pohjaista Paradisiäm täsä maallisesa Taiwasa ja Seuracunnasa”.

Maalliseen paratiisiin voi johtaa myös rakkauden, rauhan ja hyvä tahdon leimaama elämä, kuten Thomas Stenbäck opettaa Nicolaus Aeimelaeuksen ruumissaarnassa:

Avioelämääkin voidaan viettää paratiisillisissa tunnelmissa, kunhan puolisoilla on oikea asenne. G. P. Calamnius kuvailee 1700-luvulla monena painoksena julkaistussa runossaan, kuinka sopuisassa avioliitossa ”raketan, Templi Herran Jumalan, Nijn myös Paradisi”.

Hyvin toisenilmeinen on puolestaan se paratiisi, josta puhutaan 1600-luvun alussa Hemminki Maskulaisen virsikirjan osion ”Mailman menon ja tapain turhudhest, vieckaudhest ja pahudhest” avausvirressä: ”Caick mailma hecuman iloo edzi, Täsä hänelläns pyytä Paradisii”.

Avain paratiisiin

Katolisessa kirkossa vietetään sielunmessua eli requiemiä, jossa rukoillaan vainajien puolesta. Latinankielinen nimi requiem ’lepo’ tulee messutekstin alkusanoista Requiem aeternam dona eis, Domine ‒ suomeksi ”Herra, anna heille ikuinen rauha”. Tämä rukous sopii erityisen hyvin pyhäinpäivään, vainajien muistopäivään.

Sielunmessun kokonaisuus jakautuu sarjaksi pieniä rukouksia, joista viimeinen jätetään toisinaan pois. Tässä haluan kuitenkin erityisesti kiinnittää huomiota juuri tuohon requiemin päätösrukoukseen, koska siinä vainajille rukoillaan johdatusta paratiisiin:

Hyvin samankaltainen rukous löytyy vanhimpien suomenkielisten luterilaisten messutekstien seasta, 1540-luvulle ajoittuvasta Westhin koodeksista:

Olisiko tässä kyseessä sellainen vanha jumalinen veisu, jota hautajaisissa on laulettu heitettäessä multaa ruumiin päälle?

Vanhan kirjasuomen aikaisissa teksteissä korostetaan, että ilman Jeesuksen uhrikuolemaa syntisillä ihmisillä ei olisi takaisinpääsyä muinoin kadotettuun paratiisiin. Jaakko Finnon rukous kertoo, kuinka Kristus tarjoaa avaimen paratiisiin, ja Hemminki Maskulaisen suomennoksessa laulusta Author humani generis Kristuksen ristinpuu vertautuu paratiisin elämänpuuhun:

Tämän asetelman tiivistää pieni rukous, joka Agricolan aikaan on luettu jumalanpalveluksessa raamatunluvun yhteydessä:

---