Paraikaa karsin liikoja esimerkkejä Vanhan kirjasuomen sanakirjaan tulevasta ottaa-artikkelista. Niitä riittää, sillä ottaa-verbillä on jo menneinä vuosisatoina ollut mitä moninaisinta käyttöä.
Koska täytyy välttää ylikuormittamasta sanakirjan käyttäjän vierityssormea, joudun tässä vaiheessa työprosessia hyvästelemään monia lemppareitani. Mutta ei hätää: jaan tässä Elävien päiden lukijoille muutaman esimerkin, joista ainakin osa jää pois lopullisesta artikkelista. Riemastuttakoot nämä sanat teitä yhtä lailla kuin minuakin!
Hallitseva hitaus ottaa ylikäden
Avataan Anders Björkqvistin postilla vuodelta 1801. Siinä saarnamies varoittaa, että jos Pyhän Hengen vaikutukset syntisen sielussa ”saawat yxi toisens jälkeen hukkan käydä ja sammua, niin otta hallitzewa hittaus ylikäden”. Nykysuomalaiselle outo ilmaus ottaa ylikäsi on käännetty suoraan ruotsin ilmauksesta ta överhand; nykyään sama sisältö ilmaistaan sanonnalla saada yliote. Ruotsin vallan aikana ylikäden on voinut ottaa milloin hallitseva hitaus, milloin sairaus, milloin luvaton metsästys, milloin tuomittava suruttomuus ja tottelemattomuus. Kielteisiä ilmiöitä kaikki.
Vuonna 1800 kuningas on vakuuttanut valtakunnan säädyille, että ”erinomaisesti owat – – tarpelliset mitat ja askelet otetut, kelwollisen Kylwö ohran toimittamisexi” niille paikkakunnille, joita kato on kohdannut. Toisin kuin äkkiseltään voisi tulkita, peltoja ei suinkaan ole mittailtu askelin tarvittavan kylvösiemenen määrän arvioimiseksi, vaan taustalla pilkottaa jälleen ruotsin kielen idiomi. Ruotsalaisessa alkutekstissä on mitä todennäköisimmin käytetty ilmausta ta mått och steg ’ryhtyä toimenpiteisiin’, joka on suomennettu sanasta sanaan.
Älä ota sanaa toisen suusta
Jotkin käytösohjeet ovat ajattomia. Erasmus Rotterdamilaisen käytösoppaan suomennoksessa vuodelta 1670 neuvotaan: ”ricki purtua Ruoca otta suustans ja panna Lautaiselle, on ruma”. Ohje on täysin käypä ja ymmärrettävä vielä 2010-luvullakin.
Mutta suuhun liittyy myös sellaista ottaa-verbin kuvallista käyttöä, joka on nykysuomelle vieraampaa. Jaakko Finno selittää virsikirjansa (n. 1583) esipuheessa, etteivät entisaikojen virsirunoilijat suinkaan tarkoittaneet, ”coska he nijtä [latinankielisiä] wirsiä teit, että – – maankieliset pois heitetäisin, ia vnhotetaisin, eikö [!] ikänäns suhun otetaisi”. Siis laulettavaksi. 1760-luvulla julkaistu käytösopas puolestaan neuvoo: ”siweys waati – – ettei wertaiset ota sanaa toistens suusta”. Siis riistä puheenvuoroa toisiltaan. Nykyään voi kyllä myötäillä toisen puheita sanomalla: ”Veit sanat suustani!”
Yhtä fyysinen kieli- ja mielikuva löytyy Ruotzin Waldacunnan Lain suomennoksesta vuodelta 1759. Vaikkei varkaudesta epäilty olisikaan aiemmin varastanut eikä hänen hallussaan olisi nähty varastettua tavaraa, epäilyn perusteeksi riittää sekin, että ”se epäluulon alainen – – pitä itzens lymysä, ja näky syyn selkääns ottawan”.
Siis piileskelemällä varkaaksi epäilty suorastaan näkyy ottavan syyllisyyden selkäänsä, ruotsiksi ”synes taga sak å bak”. Samuel Forseen suomensi saman kohdan 1730-luvulla muotoon ”osotta itzens wicapääxi”, mutta parinkymmenen vuoden viiveellä painetussa suomennosversiossa palattiin ruotsalaiselle alkutekstille uskollisempaan sanontaan.
Ottaako peltosi eloa vai liikaruohoa?
Otetaan seuraavaksi vinkkejä perheen liinavaatekaapista ja ruokahuollosta vastaavalle. Vuoden 1774 almanakasta opimme, että
Hamppuisilla Trälleillä on, pellawaisten edellä, aiwan merkillinen wahwuus ja näkö eli cauneus, ja ottawat wähemmän licaa ja pilckuja
Siis vaatikaamme hamppuisia pyyhkeitä ja pöytäliinoja! Mutta ennen kuin kantaa hamppuliinalla peitettyyn pöytään suolakalaa, kannattaa varmistaa kalatynnyrin ääressä, että kalat on säilötty ilman päitä. Tiedettiinhän jo 1730-luvulla, että
[mitä] suolattuun calaan tule, cuin tynnyreisä, eli pienimmisä astioisa owat – – päät ottawat enimmitten ensinnä happamuden ja härskeyden tygöns, joca sitten coco astian turmele
Syötyä on aika palata työn ääreen. Jos työskentelet alkutuotannon parissa, ota neuvo 1790-luvulta:
Ei mahdeta kewät kylwöä tehdä märkään ja kylmään maahan, joka sitten ottaa liikaruohoa ja kaikkinaista ryönää, waan wähän eloa
Ottaminen ei siis ole tietoisten olentojen yksinoikeus. Kangas voi ottaa likaa ja pilkkuja, ja kalanpäät ottavat herkästi tykönsä happamuutta ja härskiyttä. Näissä kahdessa esimerkissä ottaa-verbi merkitsee jotakin sen tapaista kuin ’vastaanottaa’ tai ’imeä itseensä’. Kevätkylvöä koskevassa neuvossa puolestaan ottaa-verbi kuvaa aivan päinvastaista prosessia: maa tuottaa eli kasvaa eli puskee rikkaruohoa ja liian vähän satoa.
Ota ruumiisi ja käy!
Sokerina pohjalla ehdoton ykkössuosikkini:
Menninkäisixi kutzuit pakanat – – kuolleitten henket eli sielut, joitten he luulit wisseinä öinä ottavan ruuminsa ja tulevan ylös ja jotakin outoa täällä tekevän
Katkelma on Anders Lizeliuksen Tiedustuskirjasta (1780), jossa Mynämäen kirkkoherra kuvaa vanhoja uskomuksia. Ensilukemalta herää hyvin konkreettinen mielikuva menninkäissieluista, jotka korjaavat kokoon luunsa – tai missä vaiheessa maatumisprosessia sielujen aiemmin asuttamat ruumiit lienevätkin – ja palaavat kantamuksineen maan päälle. Ilmeisesti Lizelius on tässä kuitenkin tarkoittanut sitä, että aineettomat sielut omaksuvat uudelleen ruumiillisen ilmiasun eli ruumiillistuvat.
Vanhassa kirjasuomessa ottaa-verbiä on käytetty tähän tapaan erityisesti puhuttaessa Kristuksen ihmiseksi tulemisesta: ”vapattaia – – otti miehudhen”, ”Jumalan corkian poica Ihmisen luonon tadhoi otta” ja ”otti Herra Orjan muodon”. Vastaavasti kuolleitten sielujen on uskottu ottavan jo kertaalleen hylkäämänsä ruumiit uusiokäyttöön.