Vuoden 2020 koronaviruspandemian aikana ajatukset kääntyvät herkästi myös menneiden vuosisatojen pandemioihin ja epidemioihin. Vanhan kirjasuomen aikaisista teksteistä löytyy mainintoja muun muassa 1700-luvun alussa Eurooppaa koetelleesta rutosta.
Katsotaan siis, mitä vuosina 1709–1711 kirjoitettiin ruton saapumisesta Suomeen ja siihen liittyvistä varotoimista. Päivän tekstejä ovat kaksi rukouspäiväjulistusta sekä kenraalikuvernöörin määräykset ruton torjumiseksi, kaikki kirkossa kuulutettuja ympäri Suomen suuriruhtinaskunnan.
Tarttuvaiset taudit lähestyvät
Ruotsin valtakunnassa oli 1600-luvulla ryhdytty viettämään vuosittain toistuvia yhteisiä paasto-, rukous-, katumus- ja parannuspäiviä, jolloin kaikkien, jotka kynnelle kykenivät, tuli kokoontua kirkkoon. Riippui valtakunnan senhetkisestä tilasta, leimasiko kokoontumista enemmän katumus ja parannuksenteko vai kiitollisuus.
Jos valtakunnassa podettiin kulkutauteja, kärsittiin nälkää tai riehui sota, ne kaikki tulkittiin Jumalan rangaistuksiksi kansan synneistä ja tilanne vaati itse kultakin ankaraa rukousta ja vilpitöntä parannuksentekoa. Vuonna 1709 Ruotsia oli jo kuritettu tappiolla Poltavan taistelussa ja katovuodella ja lisää uhkia oli näköpiirissä. Niinpä vuodeksi 1710 määrättiin vakiintuneiden neljän rukouspäivän lisäksi vielä maaliskuulle erityinen päästö-, katumus- ja kääntymyspäivä, sillä nyt oli kiire katua ja rukoilla voimallisesti!
Paitsi vihollista, joka jo oli valmiina hyökkäämään valtakunnan rajojen yli ja varustusten kimppuun, ja ”sitä yhteistä rascasta catowuotta ja näljänhätä”, joka ahdisti valtakuntaa ja sen asukkaita, Ruotsia uhkasi vielä yksi vaara. ”Tarttuwaiset taudit”, jotka olivat jo ”ryhtynet monen paican Puolasa”, rupesivat ”lähestymän aina lähemmin hamaan Hänen Cuning:sen Maij:tins maiden rajoihin”.
Kyseessä oli paiserutto, joka vielä 1700-luvun hoitokeinoin johti yleensä kuolemaan. Tauti oli 1700-luvun alkuvuosina levinnyt jälleen Keski-Eurooppaan ja lähestyi uhkaavasti Ruotsia. Rukousten lisäksi ruttoa torjuttiin rajoittamalla matkustajien ja kauppatavaroiden maahantuloa ja määräämällä ruton vaivaamista satamista saapuvat alukset karanteeniin. Rutto jatkoi kuitenkin leviämistään, sillä varotoimia ei noudatettu kovin tunnollisesti eikä tuolloin tiedetty, että taudin aiheuttaa jyrsijöillä yleinen Yersinia pestis -bakteeri, joka leviää kirppujen välityksellä ihmiseen.
-403x468.jpg)
Elokuussa 1710 rutto oli jo Helsingissä, ja syyskuussa todettiin Turussa ensimmäiset ruttotapaukset. Tauti levisi muihinkin Etelä- ja Lounais-Suomen rannikkokaupunkeihin ja jossain määrin myös sisämaahan.
Lokakuun lopussa Suomen kenraalikuvernööri ja ylipäällikkö, kreivi Carl Nieroht antoi kuulutuksen, jossa esitettiin viranomaismääräykset ruttotaudin torjumiseksi erityisesti kaupungeissa. Nieroht oli konsultoinut korkeinta saatavilla olevaa tartuntatautien asiantuntijaa, Turun akatemian lääketieteen professoria Petrus Hielmiä, joka oli yliopistovirkansa ohessa määrätty armeijan sotilaslääkäriksi. Tässä määräykset osittain nykykielistettyinä ja pienin kommentein höystettyinä.
Loka ja joutoväki pois kaupungeista
1. Kukaan ”nijstä tarttuwaisten Taudein Maanpaicoilda” saapunut ei saa henkensä uhalla nousta maihin eikä asettua kaupunkiin ennen kuin on todistuksin osoittanut, ettei ”mistäkän tartuwaisen Taudin paicasta tuleskele, eikä myös ole semmoisella Taudilla hierottu [= taudin saastuttama]”.
2. Kaupunkien asukkaiden tulee pitää pihansa ja avoviemärinsä tonttinsa alueelta puhtaana. Kaikki loka eli jäte on vietävä kaupungin ulkopuolelle, ”ettej sen happanemisesta Ilma sastutetuxi tulis”. Taudin leviämistä ilmateitse ehkäistään myös keräämällä kaupungin porttien luo, toreille ja kaduille suuria katajanhakokasoja, joita polttamalla taudinaiheuttajat savustetaan iskukyvyttömiksi.
Myös sisällä taloissa tulee polttaa katajanhavuja ja mahdollisesti muutakin savua tuottavaa ainesta sekä turvautua muihin soveliaisiin parannuskeinoihin sen mukaan, mitä omat varat suinkin sallivat. Lääkäreiltä ja välskäreiltä kysytään ennen kaikkea asennetta: he eivät saa kieltäytyä neuvomasta ketään, joka pyytää heiltä ohjeita ruton torjumiseksi.
3. Kaikki kelvoton joutoväki käsketään pois kaupungista, samoin vaivaiset ja maankiertäjät. Kaupungin omille vaivaisille pitää kuitenkin kristillisyyden ja kohtuuden nimissä osoittaa kaupungin ulkopuolelta jokin paikka, johon he voivat asettua ja jossa he voivat nauttia kaupungista saamansa almut, niin ettei heidän tarvitse nääntyä nälkään. Vieraspaikkakuntalaiset ”käsketän cukin Pitäjällens ja endisille cotopaicoilens mennä”.
Tartuntavaara minimiin
4. Ne talot, joissa ruttoa on todettu, tulee viipymättä merkitä portin päälle piirretyllä mustalla ristillä. Jos tauti ”wähängin wallan otta”, taloon ei saa enää kulkea vapaasti ja sen ovet ja ikkunat on heti naulattava umpeen. Vain yksi ovi jätetään kulkutieksi, mutta talonväkikään ei saa siitä kulkea, ainoastaan korttelin sairastenvartija (ks. kohta 9), joka pitäköön avaimen visusti hallussaan. Sairastenvartija käy ruttopotilaan luona viemässä lääkkeitä ja ruokaa.
5. Ne ruton sairastaneet, jotka ovat ”Jumalan Armon cautta jällens terwexi tullet”, joutuvat kaduilla liikkuessaan kantamaan aina mukanaan rutosta varoittavaa merkkiä: miehillä merkki on kolmen kyynärän (noin 180 cm:n) mittainen sauva, naisilla puolestaan kädessä pidettävä valkea liinanen.
6. Kun ruttopotilas kuolee, hänet tulee haudata 12 tunnin kuluessa ilman ruumissaattoa. Ruumis kuljetetaan kaupungin läpi vaunuissa huomiota herättämättä ja ”ilman muiden cauhistamusta”, haudataan syvälle ja hauta luodaan viipymättä umpeen.
7. Ruttoon kuolleita haudattaessa on ehdottomasti kiellettyä käyttää paarivaatteita, surupukuja ja suruviittoja, sillä ”Ruumin-löhkä nijhin ryhty ja tartumisen waicutta”. – Kyse ei siis ole pelkästään pahan hajun vaan itse taudin tarttumisesta, sillä 1800-luvulle asti uskottiin kulkutautien tarttuvan miasmasta eli ilmassa leijuvista myrkyllisistä huuruista. Tähän viitataan myös vuoden 1711 rukouspäiväjulistuksessa, jonka mukaan rutto saa alkunsa ”wahingolisesta sumuisesta ilmast”.
_Kuva_Wikimedia-Commons.png)
Ruttopotilaille omat auttajat
Ruttoepidemian iskiessä kaupunkiin joudutaan myös nimittämään koko joukko erilaisia avustustyöntekijöitä:
8. Ruttoon kuolleita kantamaan ja hautaamaan määrätään ”Wissit Candajat ja Caiwajat – – jotca sijnä askaresa ainuastans pysykän”.
9. Kuhunkin kortteliin valitaan sekä mies- että naispuoliset sairastenvartijat, joiden tehtävänä on hoitaa ja auttaa ruttopotilaita.
10. Jokaiseen kortteliin nimitetään myös ruotumestarit, joiden tehtävänä on,
että he wiriästi käyskelewät Huoneisa, ja nijnpian cuin he hawaitzewat jongun tarttuwaisest sairaxi, silloin cohta – – sitä Fältskärille tiettäwäxi tekewät.
Ruotumestarit ovat velvolliset toimittamaan aamuin illoin sekä sairastenpapille että välskärille (ks. kohta 13) listan kaikista, jotka ovat edellisyönä tai -päivänä sairastuneet tai kuolleet ruttoon.
11. Ruttoon kuolleen omaisuus jää toistaiseksi paikoilleen kotiin. Maistraatin käskyläiset laativat omaisuusluettelon eli toimittavat perunkirjoituksen, mutta mihinkään ei saa koskea eikä mitään saa siirtää. Tuonnempana, kun omaisuutta jo uskalletaan käsitellä, siitä varataan osa papin, välskärin ja muiden potilasta auttaneiden palkkioihin ja loppu jää perillisille ja velkojille.
12. Jotta edellä mainitut ruttopotilaiden ja -vainajien parissa työskentelevät henkilöt heti tunnistetaan, heidän tulee ihmisten ilmoilla liikkuessaan käyttää aina ”walkeita pitkiä Waatteita, bleicamattomasta Lijnasta” eli valkaisemattomasta pellavasta. Heidän kaikkien – myös seuraavassa kohdassa mainittujen sairastenpappien ja välskärien – tulee vannoa, että
cukin puolestans pitä tekemän Wircans, ilman hitautta ja wilpiä, ja ettej mitäkän Tauti-Huonesta ja sen Cuolluen calusta [= omaisuudesta], heidän tiedollans ja tahdollans pidä hajotettaman eli poiswarastettaman.
13. Ruttopotilaita varten nimitetään oma sairastenpappi vierailemaan heidän luonaan sekä välskäri toimittamaan ”soweliaita parannuxia”. Näiden tulee majoittua samaan taloon, eivätkä he sen enempää kuin muutkaan ruttopotilaita hoitavat saa olla tekemisissä terveiden kanssa eivätkä mennä yhteenkään taloon kutsumatta. – Mainittakoon, että pienemmillä paikkakunnilla kaikki pitäjänpapit olivat vuoden 1686 kirkkolain nojalla velvollisia jakamaan Herran ehtoollista ruton saastuttamissa kodeissa aina, kun heitä siihen tehtävään kutsuttiin, ja muutenkin tarjoamaan ruttopotilaille hengellistä lohdutusta.
Kaikille edellä mainituille kaupungin palveluksessa oleville ruttoajan avustustyöntekijöille määrätään kuukausipalkka, ”jota warten caicki Caupungin Asuwaiset, eij ketän ulos ottain, mistä säädystä ja arwosta hän olla taidais, pitä heidän osans andaman”. Käytännössä palkkavarat kerätään kokoon niin, että joku hyvämaineinen porvari kiertää keräyslistan kanssa ja kukin kaupunkilainen merkitsee listaan, ”mitä hän nijn Christelisen ja tarpelisen työn edesauttamisexi ulosandapi”. Kertyneistä varoista huolehtii maistraatti.
Kuinka sitten kävi?
Vuoden 1710 rukouspäiväjulistus ja kenraalikuvernöörin kuulutus saman vuoden lokakuulta tarjoavat vain pari pientä välähdystä Suomen tilanteeseen keskellä ruttopandemiaa ja suurta Pohjan sotaa. Asia jää ilkeästi kutkuttamaan mieltä: Kuinka moni tosiaan uskoi, että laajoja alueita hävittävät sota ja rutto olivat Jumalan rangaistuksia yksittäisen valtakunnan asukkaille? Noudatettiinko kenraalikuvernöörin määräyksiä? Kuinka kauan rutto riehui Suomessa, ja paljonko väkeä siihen kuoli?
Yhden vastauksen tarjoaa vuoden 1711 rukouspäiväjulistus, jossa kerrotaan ”sen cauhian ja saastuttawaisen taudin” leviämisestä Ruotsissa: Ensin rutto on vienyt mennessään sekä sotaväen linnoituksista että asukkaat rajakaupungeista ”ja nijncuin awannut wihollisille portit, nijn että ne – – nijn picaisest owat täytynyt heidän käsins langeta”. Sitten tauti on
saastuttanut Cuning:sen Pääcaupungin Stockholmin, ja monda tuhatta pois ottanut, ja wielä lewittänyt itzens monihin muihingin Caupungein ja Maacundihin Wandacunnasa, nijn cuin myös suuren Ruhtinan-mahan Suomen ja siellä, Jumala paratckon! itzsens enämin ja enämin uloshajoitta ja wallan otta – –.
Rutto siis riehui Suomessa edelleen täyttä vauhtia talvella 1710–1711.
Aprikoidessani näitä kysymyksiä koronakeväänä 2020 törmään Arno Forsiuksen kirjoitukseen ”Rutto Suomessa vuosina 1710–1711”. Forsius tietää kertoa, että Nierohtin määräyksiä noudatettiin kovin leväperäisesti, joten tämä joutui antamaan uuden, entistä tiukemman julistuksen jo marraskuussa.
Helsingin Vanhan kirkkopuiston eli Ruttopuiston sisäänkäynnissä on muistolaatta, jossa kerrotaan, että pelkästään loppuvuonna 1710 ruttoon olisi kuollut 1 185 helsinkiläistä eli kaksi kolmasosaa Helsingin asukkaista. Forsius esittää varovaisempia arvioita. Hänen mukaansa vuosina 1710–1711 ruttoon kuoli koko Suomessa arviolta 5 000 – 10 000 henkeä. Joillakin paikkakunnilla saattoi kuolla puoletkin väestöstä, mikä merkitsi Helsingissä suunnilleen 700:aa vainajaa ja Turussa noin 2 000:ta ruttoon kuollutta.
Oli miten oli, joka tapauksessa tauti teki pahaa jälkeä. Seuraavina vuosina suomalaiset tulivat kokemaan myös pitkän venäläismiehityksen, joka on myöhemmin saanut nimen isoviha.
Vielä pari mainintaa tautisanastosta. 1600- ja 1700-luvuilla tartuntatauteja kutsuttiin tarttuvaisiksi taudeiksi, ja kenraalikuvernööri Nierohtin kuulutuksessa ruttoon viitataan myös ilmauksella liikkuvainen tauti. Kulkutauti-sana esiintyy vanhassa kirjasuomessa ensi kertaa vuoden 1763 rukouspäiväjulistuksessa, jossa muistutetaan siitä Jumalan armollisesta sallimuksesta, että maa ”on tullut saastuttawaisista culcutaudeista warjelluxi”. Vuonna 1775 Turun piirilääkäri Johan Gabriel Bergman yhdisti neuvokirjasessaan nämä kaksi kulkutaudin nimitystä: ”Tawalliset kulku- eli liikkuwaiset taudit, niinkuin Rupuli, Tuhkarupuli, Hingu, Punatauti”.
Taudinnimi rutto puolestaan on alkuosa vanhasta yhdyssanasta ruttotauti, joka on merkinnyt nopeasti leviävää tautia. Eri käyttöyhteyksissä adjektiivi rutto on tarkoittanut nopeaa ja ripeää mutta myös äkkipikaista. Viron kielessä käytetään edelleen adverbia ruttu, jonka suomenkielisiksi vastineiksi Viro–suomi-sanakirja antaa ’äkkiä, nopeasti, pikaisesti, kiireesti, pian’.