Sanoin saavutettu: 1930-luku
1930-luku oli monien mullistusten aikaa niin Suomessa kuin laajemminkin. Kommunistilait säädettiin 1930. Lapuan liike yritti kaataa laillisen hallituksen. Presidentti P. E. Svinhufvud piti 2. maaliskuuta 1932 kovasanaisen radiopuheen, jossa hän käski Mäntsälään kokoontuneita kapinallisia viipymättä palaamaan koteihinsa. Puhe tehosi. Tämä Mäntsälän kapinana tunnettu liikehdintä on ilmeisesti ensimmäinen radion avulla kukistettu kapina maailmassa.
Saksassa nousi 1933 valtaan Adolf Hitler ja ensimmäiset keskitysleirit perustettiin. Neuvostoliitossa Josef Stalin kylvi tuhoa ”puhdistuksineen”.
Svinhufvud korosti uudenvuodenpuheessaan 1935 sovun ja sovinnollisuuden merkitystä, mutta maailma kulki päinvastaiseen suuntaan. Toinen maailmansota alkoi. Talvisota alkoi.
Sano se suomeksi. Kuva: KAVI.
Toki vuosikymmeneen mahtuu monenlaista muutakin, niin pulaa kuin siitä nousemistakin. Kieltolaki päättyi 5.4.1932 kello 10.00. Tähän on totuttu viittaamaan numerosarjalla 543210.
Ensimmäinen suomalainen äänielokuva Sano se suomeksi valmistui 1931. Suomi sai myös ensimmäiset varsinaiset filmitähtensä: Siiri Angerkoski, Regina Linnanheimo, Ansa Ikonen, Tauno Palo ja niin edelleen.
Moni klassikkokirja näki päivänvalon, esimerkiksi Tehtaan varjossa (1932), Janne Kubik (1932) ja Alastalon salissa (1933). Hella Wuolijoki aloitti Niskavuori-sarjansa 1936. F. E. Sillanpää sai 1939 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Kalevalan satavuotisjuhlavuotta vietettiin näyttävästi 1935.
Radiosta tuli suosittu väline, ja Yleisradio alkoi esittää muun muassa kuunnelmasarjaa Suomisen perhe (1938). Rytmimusiikin suosio kasvoi, ja sellaiset ryhmät kuin Dallapé ja Harmony Sisters nousivat kansan suosioon. Olavi Virta levytti ensimmäisen kerran 1939. Iskusävelmä, iskelmä, iskostui suomalaiseen tajuntaan.
Myös arkkitehtuuri ja muotoilu olivat voimissaan. Esimerkiksi Alvar Aalto
loi 30-luvulla monet tunnetuimmista töistään. Helsinkiin rakennettiin
vuodeksi 1940 suunniteltuja olympialaisia varten Olympiastadion.
Kielenhuollossa vuosikymmen oli välillä kiivaankin keskustelun aikaa. Vuonna 1930 ilmestyi kirja, joka vaikutti kielenhuoltoon ja kieliasenteisiin vuosikymmeniä. Teos on E. A. Saarimaan opas Huonoa ja hyvää suomea: oikeakielisyysohjeita.
Kielikeskusteluissa olivat usein vastakkain perinteisen purismilinjauksen kannattajat ja liiallisen puhdaskielisyysinnon toppuuttelijat. Peistä taitettiin muun muassa siitä, miten pitäisi suhtautua ”vieraisiin vaikutteisiin”.
Yksi merkittävä 1930-luvun tapahtuma oli Lauri Hakulisen opetusministeriölle lähettämä ehdotus ”kielineuvonta- ja ohjaustoimiston” perustamisesta 1937. Kielitoimiston syntysanat oli lausuttu!
- 1930-luku (Wikipedia)
- Suomi 1930-luvulla (Wikipedia)
- Mäntsälän kapina kukistettiin radion avulla (Elävä arkisto, Yle, 15.3.2010)
- Kun elokuva sanoi sen suomeksi (Yle, 9.8.2006)
- Ari Honka-Hallila: Äänielokuva tulee Suomeen (Suomen kansallisfilmografia, elonet.fi)
- R. R. Ryynänen keksi iskelmän (Elävä Arkisto, Yle, 29.12.2006)
- Taru Kolehmainen: Kielenhuollon juurilla: Suomen kielen ohjailun historiaa (SKS, 2014; verkkoversio Kotuksen sivuilla)
Ensimmäinen uudenvuodenpuhe sovun asialla
Tasavallan presidentti P. E. Svinhufvud piti tammikuun ensimmäisenä päivänä 1935 radiopuheen, joka aloitti pitkän, näihin päiviin asti lähes katkeamattomana jatkuneen tradition. Uudenvuodenpuheesta on tullut suomalainen instituutio. Puhetta hiljennytään yhä kuuntelemaan kodeissa, vuodesta toiseen puheista jaksetaan keskustella lehtien palstoilla ja työpaikoilla sekä tätä nykyä tietenkin myös sosiaalisessa mediassa.
Kotimaisten kielten keskuksessa ryhdyttiin 2000-luvun alussa koostamaan puheita korpukseksi, jonka avulla oli tarkoitus tutkia politiikan kieltä, uudenvuodenpuheen lajia eli genreä sekä yleisemmin kielen muuttumista ja kullekin ajalle ominaisia merkityksiä. Aineisto saatiin valmiiksi 2007, ja siitä on valmistunut useita selvityksiä ja tutkimuksia.
Tasavallan presidenttien uudenvuodenpuheiden kokoelmassa on kaikki
tasavallan presidenttien pitämät uudenvuodenpuheet vuosilta 1935–2007.
Muutaman kerran puheen on pitänyt joku muu kuin presidentti. Nämäkin puheet
sisältyvät aineistoon.
- Tasavallan presidenttien uudenvuodenpuheiden kokoelma (Kotuksen aineistopalvelu)
- Uudenvuodenpuheet yhtenäisen kansan rakentajina: Keskustelua uudenvuodenpuheista Suuret puheet -sarjassa (Yle)
- Kansalaiset, tasavallan presidentti puhuu (pdf)
- Uudenvuodenpuheista tehtyjä laskelmia (pdf)
- Uudenvuodenpuheiden prosesseista (pdf)
Väkeviä sanoja
Vuoden 1935 puhe on tomera, ainakin nykykatsannossa osin ylätyylinen vetoomus sovinnollisuuden puolesta. Se rakentuu abstraktien voimasanojen varaan: sovinnollisuus, yhteisymmärrys, rauha, historia, kansa, työ, sivistys, tehtävä, kehitys, onni ja niin edelleen. Hyvä ja paha, toivottava ja ei-toivottava ovat selvästi esillä vastakohtapareina: vaikeudet ja turmio uhkaavat, mutta yhteisvoimin ponnistellen voitamme vastoinkäymiset, saavutamme myötäkäymisiä.
Puheessa kiinnittää huomioita uudenvuodenpuheille tyypillisen me-hengen luomisen lisäksi suorastaan raamatullinen kehottaminen: valmistautukaamme, liittykäämme lujasti yhteen, lyökäämme veljenkättä ja niin edelleen. Merkille pantavaa ja ajankohtaista 2000-luvullakin on kehotus pyrkiä vilpittömästi ymmärtämään heitäkin, jotka ajattelevat toisin.
År 1935, i det första nyårstalet som någonsin hölls av en president i Finland, uppmanade president Svinhufvud finländarna att räcka varandra brodershandn, med den bestämda formen på -n, utan e.
Pariskunta pirtissään Tolvajärvellä 1930-luvulla. Kuva: Museovirasto.
Sovun sija?
Sarvet seinile kyllä sopu sijaa antaa.(Alatornio, O. Hammasjärvi, 1932)
Hyvä sopu tilaa antaa ja rakkaus fällyjä levittää.
(Isokyrö, S. Tanner, 1934)
Ku köyhyys astuu ovest’ ni sopu pakenoo ikkunast’.
(Kurkijoki, V. Pipatti, 1932)
Paremp on laeha sopu, kun lihava riita.
(Riistavesi, S. Heikkinen, 1932)
Sovinnon jäläki silein on.
(Eno, T. Räty)
Sovinto on kaikki kaikessa.
(Hausjärvi, O. Sirpoma, 1936–1937)
Sopu ja Luja Ote?
Nimenpyörittäjä Terhi Ainiala pohti vanhojen polkupyörien nimiä Hiidenkivi-lehdessä (6/2010):
Suomen Maanviljelijäin Kauppa Oy myi Sopu-pyörää. Luja Ote -nimisen pyörän merkissä on työväenliikkeen taisteleva nyrkki. Maaseudun ystävä saattoi ajella Viljelyksellä tai Maaseudulla.
Konkurent-merkkinen naisten polkupyörä. Wilho Wallin, Turku, 1930-luku. Kuva: Turun museokeskus.
Ylen vanha tallenne
P. E. Svinhufvudin uudenvuodenpuhe vuodelta 1935 on Yleisradion vanhin säilynyt ohjelmatallenne.
Presidentti P. E. Svinhufvud pitämässä radiopuhetta studiossa. 1930-luku. Kuva: Ylen elävä arkisto
Sopua teltassa
Sopu-teltta on Jarl Lönnqvistin 1930-luvulla Suomessa kehittämä telttamallisto. Teltan tärkein ominaisuus on sitä pystyssä pitävät kaaret. Sopu-teltan rakennetta kutsutaan yleisesti kupoliteltaksi.
Sopu-telttoja valmisti Telttaliike Sopu, joka toimi Helsingissä Eerikinkadulla. Liike mainosti tuotettaan muun muassa näin: Kotimainen keksintö. Palkittu kultamitalilla suurmessuilla v. 1935. Retkeilijän ihanneteltta. Patentoitu Suomessa ja ulkomailla. Saatavana ainoastaan valmistajalta. (Lähde: Kansalliskirjaston digitoidut aineistot)
Maisteri Tuovinen keräsi murresanoja Ruotsin Länsipohjan suomenkieliseltä väestöltä
Maisteri Inkeri Tuovinen kävi ahkeraa kirjeenvaihtoa Sanakirjasäätiön
johtajien (Toivo Kaukoranta, Martti Rapola) sekä muiden säätiön
sanakirja-ammattilaisten (Lauri Hakulinen, Kustaa Vilkuna) kanssa. Kirjeissä
keskustellaan työasioista, kuten sanalippujen hakusanoituksesta,
murrepiirteiden merkitsemisestä ja haastatteluaiheista, mutta myös muita
kuulumisia kerrotaan leikkisästi ja tuttavallisesti. Tämä osoittaa, miten
läheisissä väleissä työtoverukset ovat keskenään olleet.
Uusi, parempi maailma...
Mutta hänen sisässään, aivoissaan on tulivuori, joka lämmittää häntä jäisen paidankin alla: uusi, parempi maailma, joka on syntyvä kerran, työtä tekevien ja raskautettujen maailma. Se saapuu varmana, kuten painolain vaikutuksesta. Se ehkä viipyy, mutta kerran kansa, kansat yhtyvät, pienet minät kuolevat ja suuri me syntyy...
Näin kuvailee kirjailija Pentti Haanpää Lukuhullu-Täkyn ajatuksia romaanissaan Noitaympyrä.
Haanpää sai kirjan valmiiksi 1931, mutta se julkaistiin vasta 1956.
Viivästymisen syyksi on arveltu muun muassa sitä, että kirja oli liian
ajankohtainen ja realistinen. Kirjailija ei kuvia kumarrellut.
Noitaympyrässä tarkastellaan 1930-luvun yhteiskunnallista tilannetta metsätyömies Pate Teikan ja muiden vähäosaisten näkökulmasta. Maailmaa ravistelee suureksi lamaksi kutsuttu taloudellinen kurimus. Suomessa puhutaan pula-ajasta.
Vuoden 1939 rahoja. Kuva: Vesa Heikkinen.
Sanue ja muita uudissanoja
Millaisia sanoja otettiin käyttöön 1930-luvulla? Kysymykseen saa vastauksia tutkimalla Lauri Hakulisen teosta Suomen kielen rakenne ja kehitys. Teoksessa on alaluku ”1920-, 1930-, 1940-, 1950- ja 1960-luvun uutuuksia”, johon kirjoittaja on monista lähteistä koonnut sanahavaintoja. Ainakin nämä sanat näyttäisivät Hakulisen koosteen perusteella olevan 1930-luvun tuotoksia:
- asuste (1936)
- avotavu (1930)
- kantaesitys (’musiikkiteoksen tai näytelmän ensikertainen esitys’, Suomen Sosialidemokraatti 1937)
- kelmu ’sellofaani’ (1938, murt., ’kesi’)
- kokonaisvaltainen (Ohto Oksala 1936)
- pakote ’sanktio’ (E. Reijonen 1930-l.)
- sanue (Hannes Teppo 1935)
- silla ’selluloosavilla’ (1938)
- tiedostaa (mahdollisesti Eino Kaila 1932)
- umpitavu (1930).
Maitopisarasta neuvolaan
Mahdollisesti myös neuvola on 1930-luvun uudissanoja. Kerrotaan, että Arvo Ylpön opiskelutoveri Viljo Rantasalo keksi sanan ja että sana on ollut käytössä vuodesta 1935 alkaen.
Maitopisaran neuvola Helsingissä vuonna 1932. Kuva: Olof Sundström. Helsingin kaupunginmuseo.
Pula ja lama
Laman yhteydessä puhutaan myös pulasta. Yleiskielessä pula tarkoittaa ensinnäkin pulmallista tilaa, tukalaa asemaa, ahdinkoa, hätää, kiipeliä, ja toiseksi se tarkoittaa puutetta, jonkin niukkuuden aiheuttamaa vaikeaa tilaa. Jälkimmäinen pula kuuluu siis myös talouselämän sanastoon.
Suomen Sosialidemokraatti kirjoitti vuonna
1937: ”Niinkuin muistetaan oli New Yorkin pörssi se
saippuakupla, jonka puhkaiseminen viime pulan alussa oli ikäänkuin
avajaislaukaus monivuotiselle, piinalliselle maailmanpulalle.”
Maailmanpulan Nykysuomen sanakirja määrittelee
koko maailman talouselämässä tuntuvaksi lamakaudeksi.
Aikaisemmin puhuttiin paitsi talouspulasta myös taloudellisesta pulasta. Esimerkiksi Kauppalehti kirjoitti vuonna 1935: ”Nimitys ’taloudellinen pula’ tarkoittaa suhdannekäyrän kääntymistä korkeakonjunktuurista laskukonjunktuuriin.” Nykyisin sana talouspula on sävyltään vanhahtava, ja sen asemesta käytetään lama-sanaa.
Karhita-sanalippu. Kuva: Suomen murteiden sana-arkisto.
Ahkera, aurinkoinen ja eteenpäin katsova Suomi näytti parhaat puolensa, kun kirjailija Juhani Ahon pojat Heikki Aho ja Björn Soldan tallensivat Suomi-kuvaa 1930-luvulla. Suomi vuonna 1937 -filmi kuvaa 1930-luvun maaseutua.
Peltotöissä käytettiin edelleen muun muassa risukarhia. Suomen murteiden sanakirjasta käy ilmi, että karhia on monenlaisia: risukarhin lisäksi esimerkiksi halmekarhi, hanhenjalkakarhi, itikkakarhi, jäsenkarhi, käpäläkarhi, oksakarhi, tönkkökarhi ja vieterikarhi.
Autio pelto
Olen autio pelto. Ja autioks jään.
Lien tähkinyt toiveita, uskallusta.
Mut joka korren ja tähkäpään
söi niittymatojen liuta musta.
Olen autio pelto – ei: hautausmaa.
Luurangot nostavat turhaan kättään,
ne kuolivat kaikki syntymättään.
Olen täynnä huuhkajan ulvontaa.
Runo Uuno Kailaan kokoelmasta Uni ja kuolema (1932). Kokoelma sisältyy Kotuksen klassikkokorpukseen.
Ajan sanojen juurilla
Diktatuurin taustalla on sanomista tarkoittava verbi. Demokratia on kansan valtaa.
Fasismin juurelta löytyy kimppu, natsismin juurelta kansa.
Hetekaa valmisti vuonna 1932 perustettu Helsingin teräshuonekalutehdas eli Heteka Oy.
Iskelmä on iskevä sävelmä.
Kelmu merkitsi alkuaan kalvoa tai kettoa.
Kynästä on yhteys kynimiseen, mutta sanan alkuperää ei tiedetä.
Lama saattaa olla lainaa jo germaaniselta tai nuoremmalta skandinaaviselta ajalta sanasta, jota nykyään edustaa esimerkiksi ruotsin lam ’rampa, halvaantunut’.
Jussi ja Jaakko Muilu ovat jääneet historiaan muiluttajina.
Verbi sopia on johdettu sanasta sopa, joka on hyvin vanha omaperäinen sana.
Sota-sanan alkuperästä on esitetty monia olettamuksia.
Natsien elekieltä
Suomessakin käytettiin 1930-luvulla yleisesti natsitervehdystä. Tervehdyksessä oikea käsi kohotettiin suorana noin 45 asteen kulmaan kohti tervehdittävää ja lausuttiin Heil Hitler.
Natsitervehdys on harvinaisen leimautunut ja voimakas ele, jonka merkitysten välittämiseen ei tarvita sanoja. Natsitervehdyksen on esitetty olevan muunnos roomalaisesta tervehdyksestä, ja Italiassa fasistit ottivat sen käyttöön vuoden 1920 tienoilla.
Natsitervehdystä ovat 2000-luvulla käyttäneet ainakin uusnatseiksi kutsutut ihmiset.
Tämä kesä oli eri hurmaava!
1930-luku saattaa näyttää jälkikäteen tarkastellen monin tavoin synkältä ja ilottomalta, mutta tämä on vain yksi totuus. Esimerkiksi Stadin slangiin vuosikymmen toi joitakin uusia, hilpeän kuuloisia tulokkaita, esimerkiksi: bileet ja butilkka. Kieltolain kumoaminen ei jäänyt vaille vaikutuksia. Yksi vuosikymmenelle leimallisista myönteisistä ilmaisuista, suoranaisista hokemista, on eri kiva, joka levisi tuon ajan tehoviestimen radion välityksellä laajaan käyttöön.
Suomisen perhe esiintyi radiossa ensimmäisen kerran 1938. Sarjaa radioitiin kaikkiaan noin 400 jaksoa. Sen pohjalta tehtiin kuusi kokoillan elokuvaa.
Suomisen perheen varhaisimmassa säilyneessä jaksossa (Isä on enkeli) äiti ja lapset palaavat kotiin kesänvietosta. Kesäleskeksi jäänyt tuomari-isä on sillä aikaa järjestänyt huushollissa yllätyksen.
Suomisen perheen keskusteluissa kuuluu ajan henki ja kieli. Esimerkiksi ilmaukset eri kiva ja eri mälsä yhdistetään usein juuri Suomisiin. Isä on enkeli -jaksossa kuullaan lausahdus ”Tämä kesä oli eri hurmaava”.
Eri, taipumaton adjektiivi
Nomineiksi epätyypillisiä ovat taipumattomat adjektiivit. Tällaisia ovat aimo, ensi, eri, kelpo, koko, pikku, viime sekä puheessa myös eka, toka, vika.
ASA-mittalaite. Kaiutinmagneettien laadunmittausjärjestelmään kuuluva yksikkö. Käytössä 1930-luvulta alkaen. Kuva: Turun museokeskus.
Monenlaista kivaa
Sanakirjasäätiö järjesti vastaajaverkolleen kiva-sanaa koskevan kyselyn vuoden 1930 alussa. Kyselyyn tuli paljon vastauksia. Niistä käy lähes poikkeuksetta ilmi, että sana oli Suomen keski- ja eteläosissa uusi mutta etenkin nuorison kielessä suosittu merkityksessä ’hauska, nätti, miellyttävä’,
Koskikin saattaa olla kiva ('äkeä'). Tässä Kiviniemen koski ja sillat 1930-luvulta. Kuva: Museovirasto.
Eri kiva, että homma pelittää?
Kauheinta – tai oikeastaan huvittavinta – ovat ryminällä kielen valloittavat trendi-ilmaukset. Yhtäkkiä kolumneissa, radiokanavilla ja somemutinassa töitä pukkaa, homma pelittää, kombo toimii, päällä on huikea pöhinä ja kaikki on ihan mahtavaa, niin kuin synonyymeja ei olisi keksittykään. Saa olla itsekin varuillaan, etteivät tartu – niihin kun on varsinkin kiireessä helppo turvautua. Näissä lohduttaa se, että ne jäävät aikanaan muodista ja ovat pian yhtä vanhanaikaisia kuin Suomisen Ollin eri kiva.
Mitä muuta 1930-luku toi mukanaan kuin bileet? Juominen kuuluu olennaisena osana bilettämiseen, mutta slangista puhuttaessa on kyllä syytä huomauttaa, että kadunkulmissa ja porttikäytävissä niitä pulloja vasta olikin tarjolla. 1930-luvun tulokkaita olivat esim. butilkka ja flinda.
1930-luvulta lähtien adjektiivityyppi romantillinen, loogillinen, teknillinen alkoi lyhentyä tyypiksi romanttinen, looginen, tekninen. Sentapaiset adjektiivit kuin primaarinen ja konkreettinen ovat saaneet rinnalleen ja osaksi korvautuneetkin muodoilla primaari, konkreetti, ja verbityyppi sterilisoida, teoretisoida on keventynyt tyypiksi steriloida, teorioida.
Epäonnisia suomalaistamisyrityksiä on kohdistunut sanaan jazz, jota jo 1930-luvulla yritettiin kotoistaa jatsiksi. Vaikka jatsi pääsi 1950-luvulla hakusanaksi vahvaan kielen auktoriteettiin Nykysuomen sanakirjaan ja moniin musiikkikirjoihin, se ei ole vakiintunut, vaan harrastajat ovat pitäytyneet kansainvälisessä asussa.
_Aaro_Ahto_(acc)_Yrjo_Arponen_(tp)_Orvo_Hyle_(bjo_g_dr)_Hugo_Ruohokoski_(cl)_1935_Kuva_Helsingin_kaupunginmuseo.jpg)
Vaikka eine ei ole tarttunut yleiskieleen aterian nimenä, jokainen tuntee kuitenkin ’kaupasta ostettavaa valmista tai puolivalmista ruokaa’ merkitsevän eineksen, joka on johdettu eineestä. Eines-sanan syntymävuosi tiedetään tarkkaan. Sana einesliike sai 1. palkinnon Elannon vuonna 1930 järjestämässä kilpailussa, jossa etsittiin suomalaista vastinetta sanalle charkuterie.
Lylyttelystä luikerteluun
Suomalaiset on tunnettu hiihtokansana. Aluksi suomalaiset sivakoivat epäparisilla suksilla. Vasen suksi oli pitkä liukusuksi ja oikea oli lyhyt potkusuksi. Liukusuksi oli nimeltään lyly, lylysuksi tai paljakka. Potkusuksi oli nimeltään kalhu. Kalhusta käytettiin myös nimityksiä kalhutin, koipipotka, sivakka, potakka, potaska, potasma, koipisivakka ja savek.
Näitä nimityksiä ja suksen historiaa esittelee Lahden hiihtomuseon tutkija Helena Parviainen artikkelissaan ”Suksen ja hiihdon alkuperästä”, joka on ilmestynyt 2002 teoksessa Yhdessä hiihtäen. Artikkelissa käydään läpi myös Hugo Sandbergin vuonna 1891 julkaistussa teoksessa Hiihtourheilu Suomessa esiteltyjä hiihtokelejä kuvaavia sanoja: siidekeli, kuura, vienohanki, riivanne, vitihanki, kovahanki, uppokeli, uottokeli, uppukeli, jäätäjä, jäätäjäs, jääde, takkala, sipsu.
Onpa Suomesta löydetty tiettävästi yksi maailman vanhimmista suksistakin. Vuonna 1938 Jaska Repo löysi Sallan Särkiaavalta viemäriojaa kaivaessaan puolentoista metrin syvyydestä särkyneen puuesineen. Sitä pidettiin aluksi reen jalaksena, mutta pohjasta löytynyt ura eli olas todistaa sen olleen suksi. Radiohiilitutkimuksissa kävi ilmi, että suksi on yli 5 000 vuotta vanha.
1930-luku on muutenkin merkittävä vuosikymmen suksimishistoriassa. Suomen Ladun perustava kokous pidettiin Helsingissä Vanhalla Ylioppilastalolla 28. tammikuuta 1938. Järjestö sai nimensä Lauri ”Tahko” Pihkalan ehdotuksesta.
Kun slalom tuli Suomeen...
Filmiyhtiö Aho & Soldanin tallentamassa koosteessa esitellään myös harvinainen alppilaji, pujottelu, joka 1930-luvulla teki vasta tuloaan Suomeen.
Suomen kielen suksisanastoa
Terho Itkosen kirja Suomen kielen suksisanastoa ilmestyi 1957. Jo kirjan hakemistoon tutustumalla saa kuvan tämän sanaston monipuolisuudesta.
Venäjän puolelle jääneet Sallatunturi, Välitunturi ja Rohmoiva Aapa-Tuohilammelta kuvattuna. Kuva: Vesa Heikkinen.
Pujottelukilpailu Salpausselän kisoissa. Lahti, 1938. Kuva: Pietinen. Museovirasto.
Alppihiihdon vaiheita selostetaan teoksissa Alppihiihdon alkutaival: pujottelu- ja tunturihiihto Suomessa 1920-luvulta 1960-luvulle (Jari Kanerva 2011) ja Alppihiihtäjät: suomalaisen laskettelun historia (Markku Rimpiläinen ja Roger Talermo, 2006). Todennäköisesti Suomessa on ollut jo 1800-luvulla mäenlaskuharrastusta. Varsinaisen alppihiihdon ensi merkit nähtiin 1928, kun naisille alettiin järjestää hiihtokursseja, joiden aikana harjoiteltiin muun muassa erilaisia käännöksiä. Tätä alppihiihdon suomalaista alkumuotoa kutsuttiin luikerteluksi.
Hiihtolajien Suomen mestaruuksista alettiin kilpailla 1909, mäkihypyn 1914. Ensimmäiset alppilajien SM-kisat järjestettiin Sallassa 1937. Ensimmäisen päivän ohjelmassa oli syöksylaksu Sallatunturilta Sallajärvelle. Toisena päivänä pujoteltiin Välitunturin rinteellä.
Sallan suksen kappale Kansallismuseossa. Kuva: Vesa Heikkinen.
Suomalaisen hiihtosanaston keskeinen termi suksi on säilynyt, vaikka vuosituhansien aikana sekä hiihtovälineissä että hiihtotyylissä on tapahtunut muutoksia. Lylyä, kalhua ja sivakkaa lukuun ottamatta muut suksen nimitykset ovat olleet harvinaisia.
Suksilla luistelukaan ei ole aivan uutta. Niin eteni aikanaan jo vanha potkutyylin taitaja köyliöläinen talonpoika Lalli. Pyhän Henrikin surmavirsi tähdentää, kuinka Lalli jouduttuaan piispan surman takia pahaan piinapaikkaan jatkaa siellä lempiharrastustaan: Lalli hiidesä hihtelepi, lylyinensä luistelepi.
Näyttää siltä, että urheilukielessä suositaan hiihtimeen viittaavasta suksi-sanasta yksikkömuotoa monikkomuodon asemesta, ainakin joissakin käyttöyhteyksissä. Ilmeisesti tässä on tapahtumassa tai jo tapahtunut jonkinlainen muutos?
Hiihtämisellä on murteissa monenlaisia merkityksiä, ’suksilla liikkumisen’ lisäksi esimerkiksi ’laahustaa’, ’kihnuttaa’ ja ’luistaa sivuun’.
Nationalismia ja nimien muuttamista
Satatuhatta suomalaista muutti sukunimensä suomenkielisiksi vuosien 1934–1936 aikana. Sirkka Paikkala kertoo väitöskirjassaan Se tavallinen virtanen: suomalaisen sukunimikäytännön modernisoituminen 1850-luvulta vuoteen 1921 (SKS, 2004) muun muassa karjalaisten nimenmuutosta ja Kalevalan riemuvuoden nimenmuutosta. Naisten sukunimiä sääteli vuoden 1929 avioliittolaki, joka määräsi naiset ottamaan miehensä sukunimen. Taustalla vaikutti yhtenäistämisnationalismiksi kutsuttu aate.
Suomalainen
1800-luvun nationalismi oli Juhani Myllyn mukaan ns. risorgimento-nationalismia
eli nousevaa, heräävää kansallistuntoa. Aikakauden poliittisille
johtajille nationalismi oli edistysaate, jonka tarkoituksena oli toteuttaa
maailmanhistoriallista oikeudenmukaisuutta. Se erosi 1900-luvulle
ominaisesta integraali- eli yhtenäistämisnationalismista, jolle oli luonteenomaista
totalisointi: kansakunnalla ja kansallisvaltiolla on ehdoton hegemonia
suhteessa yksilöön. Tässä suhteessa myös 1800-luvun lopun nimien
suomalaistaminen ja vielä vuoden 1906 suurnimenmuutto edustivat varsinkin
säätyläistölle risorgimento- eli alkuperäis- eli liberaalinationalismia, mutta 1930-luvun
nimien suomalaistaminen jo yhtenäistämisnationalismia.
(Sirkka Paikkala: Se tavallinen Virtanen, s. 114)
Carl-Eric ja Karin Sonck hääpäivänään joskus 1930-luvulla. Kuva: Irene Wahlberg. Museovirasto.
Avioliittolaki ja naisen sukunimi
Vuoden 1929 avioliittolaki (annettu Helsingissä 13. päivänä
kesäkuuta 1929) määräsi naisen ottamaan aviomiehensä sukunimen (pykälä 32):
”Vaimo saa avioliittoon mennessään miehensä sukunimen;
käyttäköön kuitenkin, jos hän tahtoo ja ennen vihkimistä siitä vihkijälle ilmoittaa,
sitä nimeä, mikä hänellä oli naimattomana ollessaan, ja miehensä nimeä niin
yhdistettyinä, että hänen nimensä käy miehen nimen edellä. Avioliitossa syntyneet lapset saavat isänsä sukunimen.”
Laki uusittiin vuonna 1986, jolloin nainen sai taas pitää oman sukunimensä.
Nimenmuutoskampanjoita
Nimenmuutostoiminta oli vuoden 1908 jälkeen jäänyt pois Kotikielen Seuran asialistalta. Seuraavan kerran sukunimet olivat siellä esillä vasta vuonna 1929, jolloin Martti Airila kehotti halukkaita seuran jäseniä ilmoittautumaan Suomalaisuuden Liittoon, jossa tarvittiin henkilöitä tarkastamaan tekeillä olevaa, noin 25 000 nimiehdotusta sisältävää sukunimiopasta.
Viipurin läänissä toteutettiin joukkonimenmuutto vuonna 1930. Erityisen paljon suomalaistettiin venäläisiä nimiä Raja-Karjalassa. Idea ei ollut lähtöisin karjalaisilta itseltään. Hankkeen takana olivat lähinnä sen organisoija Suomalaisuuden Liitto ja ensimmäisen yhteisen neuvottelukokouksen kokoonkutsuja Akateeminen Karjala-Seura.
Kalevalan riemujuhla vuonna 1935 antoi nimien suomalaistamiselle oivallisen kaikupohjan. Nimenmuutosvyöry alkoi oikeastaan jo vuonna 1934 ja kesti vuoden 1936 loppuun. Suomalaisuuden Liitto toimi sen luonnollisena järjestäjänä. Nimenmuuttoa varten laadittiin uusi vapaiden sukunimien luettelo, ja toimintaa vauhdittamaan julkaistiin muutamia pieniä vihkosia, joissa käsiteltiin ruotsalaisiin sukunimiin liittyviä kysymyksiä. Kalevalan päivän lisäksi nimenmuutto keskittyi Snellmanin päivään ja vähäisemmässä määrin Hakkapeliittain päivään 6.11. ja uuden vuoden aattoon. Nimenmuuttoa helpotettiin vuosina 1934–1936 erillisellä lailla. Vuonna 1935 suomalaistettiin yhteensä 74 064 henkilön nimet ja seuraavana vuonna noin 24 000 henkilön nimet, joten kyse oli määrältään vielä suuremmasta nimienmuutosta kuin vuosina 1906–1907.
(Sirkka Paikkala: Se tavallinen Virtanen, s. 525–526)
Klikkaamalla kuvaa pääset pdf-muotoiseen kirjaan.
Hahmo: E. A. Saarimaa
Suuri osa kielenhuollon nykyisistäkin ohjeista perustuu Emil Arvi Saarimaan oppaisiin, joista Huonoa ja hyvää suomea ilmestyi 1930, ja sen pohjalta ajanmukaistettu ja täydennetty laitos, Kielenopas, 1947. Näiden teosten vaikutus oli suuri sen tähden, ettei muita oppaita juuri julkaistu lähes neljäänkymmeneen vuoteen. (Osmo Ikolan teos Suomen kielen käsikirja ilmestyi 1968.) Moni sukupolvi ehti siis ammentaa oikeinkirjoitusoppinsa Saarimaan kirjoista.
Kielenhuolto-termi näyttäisi siis yleistyneen ja vakiintuneen 1950-luvulla. Se on sepitetty ulkomaisten mallien mukaan, vastineeksi lähinnä ruotsin språkvård-sanalle, joka oli tullut käyttöön jo aikaisemmin. Sanan ensimmäisiin käyttäjiin kuuluu E. A. Saarimaa, joka 40-luvulla esitteli Virittäjässä ruotsalaista kielenhuoltokirjallisuutta. Saarimaa kuitenkin käytti sanaa vain lainatessaan ja referoidessaan ruotsalaisia lähteitään; omassa tekstissään hän puhui edelleen oikeakielisyydestä.
Saarimaa on jäänyt suomen kielen tutkimuksen, huollon ja opettamisen historiaan monella tavalla. Jotkut muistavat hänet parhaiten linjaerimielisyyksistä ja kiistoista Lauri Kettusen kanssa, mutta hänen uraansa kuului paljon muutakin. Tallenne muistotilaisuudesta kertoo, että Saarimaa oli ihmisenä monitahoinen ja kielimiehenä monipuolinen.
Adu Rosenfelt kertoo taikoja maisteri E. A. Saarimaalle. Pitrõg, Kuurinmaa, Liivinmaa, Venäjä. 1912. Kuva: Vilho Setälä. Museovirasto.
Saarimaan omistuskirjoitus E. N. Setälälle kirjan Huonoa ja hyvää suomea nimilehdellä. Kuva: Vesa Heikkinen.
Kansan käsitys kielenhuollosta ei ole suinkaan aina ollut myönteinen. Matti Sadeniemi tuli kielitoimiston johtajaksi 1950 tilanteessa, jota edelsi laaja ja ajoittain kiivas oikeakielisyyttä koskenut polemiikki lehdistössä. Sen oli sytyttänyt arvostelu, jonka Lauri Kettunen suuntasi E. A. Saarimaan Kielenoppaaseen. Kettunen sai puolestaan kuulla kunniansa, vaikka Saarimaa itse suhtautuikin kohuun viileän asiallisesti. Kansa pääsi kuitenkin näkemään, että professorit olivat oikeakielisyysasioista eri mieltä.
E. A. Saarimaa muistelee Nuoren Voiman päätoimittajaa Ilmari Jäämaata 1958 äänitetyssä radio-ohjelmassa. Nauha kuuluu Kotimaisten kielten keskuksen Nauhoitearkiston kokoelmiin.
Kotimaisten kielten keskuksen Nauhoitearkistossa on tallenne E. A. Saarimaan muistotilaisuudesta helmikuulta 1966. Tässä katkelma siitä.
Ankarana
oikeakielisyysmiehenä tunnettu Emil Arvi Saarimaa (1888–1966, vuoteen
1905 saakka Emil Arvid Söderholm) oli uuttera kirjallisuuden toimittaja
ja kielen korjaaja. Lukuisten koululaislyhennelmien ja tekstikokoelmien
lisäksi hän toimitti sekä Aleksis Kiven että Minna Canthin kootut
teokset.
Professori Emil Nestor Setälä ja maisteri Emil Saarimaa veneessä matkalla Pizaan (Liivinmaa, Venäjä). Vuosi on 1912. Kuva: Museovirasto.
Kun muutama vuosi takaperin pidin radiossa oikeakielisyysesitelmiä, kehoitti yksi ja toinen kuuntelija julkaisemaan ne. Silloin esittämäni huonon suomen esimerkkivarasto on sittemmin karttunut erilaisissa kielentarkastustehtävissä. Olen sitä täydentänyt myös Virittäjän oikeakielisyyskirjoituksista. Näin kertyneistä aineksista olen nyt rohjennut kyhätä tämän kielenkäytön oppaan.
(Huonoa ja hyvää suomea -kirjan esipuheesta, päiväys: Helsingissä, lokakuussa 1930.)
Vuosikymmenen kirjasatoa
Marraskuussa v. 1893 Helsingin yliopistossa pitämässään virkaanastujaisesitelmässä, jossa oli puhe ”oikeakielisyydestä suomen kielen käytäntöön katsoen”, professori E. N. Setälä päätyi monipuolisen harkinnan jälkeen siihen käsitykseen, että ”kielellisen ilmauksen oikeuden ja vääryyden ratkaisee käytäntö”, että ”kielivirhe on ilmaus, joka tunnetaan ristiriitaiseksi kieliyhteisön kielenkäytön kanssa jonakin määrättynä aikana”, että ”Paras kieli syntyy...käytännön ja tarkoituksenmukaisuuden kompromissista” ja että ”Paraan kielen ohjeena on...paraiden kirjailijain kieli”. – – Setälä huomautti itse näiden ponsiensa johdosta: ”Kun me samalla tunnustamme kielivirheen ainoastaan relatiiviseksi käsitteeksi, niin me olemme tulleet varsin vapaamieliseen käsitykseen kielivirheestä.”
Lauri Hakulinen 1938: Kielivirheen suhteellisuudesta. SKS. Erip.
Poimintoja julkaisuista
Laina Syrjänen 1930: Suomen kielen d ja Elias Lönnrot. SKS. Martti Niinivaara 1931: Kielen tutkimus ja viljely. SKS.
L. Åström 1931: Suomen nimi vieraissa kielissä. Ylipainos: Valvoja-Aika. N:sta 6-7.
Martti Rapola 1935: Kirjasuomen kehitys Agricolasta murteiden taistelun kynnykselle. Kustantaja tuntematon.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran lisätty kielitieteellinen valiokunta 1935: Parantakaamme oikeinkirjoitustamme kirjaimilla Š ja Ž.
Christfrid Ganander ja Y. H. Toivonen 1937–1940: Nytt finskt lexicon. Söderström.
Kotimaisten kielten keskuksen kirjaston kokoelmissa on muun muassa 1930 julkaistu Kaarlo Niemisen teos Valiosuomea: lukemisto koulujen yläluokkia varten.
”Äidinkielen opetuksen asiallisenkin syventämisen kannalta on mielestäni ollut syytä saattaa valikoima viime vuosina julkaistuja, mutta suureksi osaksi hajallaan kirjallisuudessa, aikakauslehdissä, erinäisissä tilapäisjulkaisuissa y.m. olevia sopivia kirjoitelmia opetusta hedelmöittämään.”
Mitä Uppsalan evankeliumikirjan katkelmasta voi päätellä kirjasuomen alkuvaiheista?
Keväällä 1931 Uuden Suomen palstoille ryöpsähti hetkeksi kielimiesten kiista, kun nuori Aarni Penttilä ja arvovaltainen E. N. Setälä taittoivat peistä siitä, mikä merkitys tulee antaa 1500-luvulta säilyneelle käsikirjoitukselle, Uppsalan evankeliumikirjan katkelmalle. Oliko Mikael Agricola sittenkään suomen kirjakielen isä?
Sanoin saavutettu -sivujen toimitus
Vesa Heikkinen, päätoimittaja
Sivuston tekemiseen ovat osallistuneet monet Kotimaisten kielten keskuksen asiantuntijoista.
Sanoin saavutettu -sivut olivat osa Suomi 100 -ohjelmaa.
Myös nimiarkiston digitalisointihanke oli osa juhlavuoden ohjelmaa.