Siirry sisältöön
Haku

Ajaton Agricola

Suomen kirjakieli alkaa Mikael Agricolan teoksista 1500-luvulta. Agricolaa sanotaan suomen kirjakielen isäksi. Ennen Agricolaa suomeksi oli kirjoitettu vasta vähän eikä yhtenäistä oikeinkirjoituskäytäntöä ollut. 1500-luvun kirjasuomi onkin hyvin erilaista kuin nykyinen kirjoitettu kielemme.

Agricolan koko tuotanto sisältyy Kotimaisten kielten keskuksessa toimitettavan Vanhan kirjasuomen sanakirjan aineistoon. Aineistossa on kaikkiaan yli 1 500 teosta.

Kotimaisten kielten keskuksen verkkopalvelussa on paljon Agricolaan liittyviä kirjoituksia. Tässä koosteessa esitellään niistä joitakin. Koosteessa on poimintoja myös muualla käydystä Agricola-keskustelusta.

CC BY 4.0
Mikael Agricola ja ensimmäinen suomenkielinen Raamattu. Postileima 27.5.1910. Helsinki. Kuva: Samuel von Bell. Museovirasto. CC BY 4.0.
Kuvapostikortti 1900-luvun alusta. Kuva: Samuel von Bell. Museovirasto.


Kirjakielen isä, perustaja vai uudistaja?

Aikakone kiidättää meidät lauantaiaamuun 25. huhtikuuta 1931, jolloin Uusi Suomi tarjoilee lukijoilleen aamukahvin oheen räväkän kieliaiheisen otsikkosarjan:

Agricola ei olekaan kirjakielemme perustaja vaan sen uudistaja.

Vanhimman kirjakielemme historia uuteen valoon.

Upsalan suomenkielinen evankeliumifragmentti esiagricolalainen.

Tri A. PENTTILÄ suorittanut merkitsevän ja mielenkiintoisen tutkimuksen.

Vähänkin kielitietoisen – vaikka tätä sanaa ei vuonna 1931 vielä tunnettukaan – lukijan on pakko hieraista silmiään ja jatkaa lehtiartikkelin lukemista. Raflaavasti otsikoitu teksti osoittautuu haastatteluksi, jossa Turun yliopiston kirjastonhoitaja, muutamaa vuotta aiemmin suomen ja lähisukukielten painotusopista tohtoriksi väitellyt Aarni Penttilä esittelee uusinta tutkimustaan.


Maininta A. Penttilän Agricola-tutkimuksesta Laatokka-lehdessä huhtikuussa 1931. Kuvakaappaus. Lähde: Kansalliskirjasto, digitaaliset aineistot.
Maininta A. Penttilän Agricola-tutkimuksesta Laatokka-lehdessä huhtikuussa 1931.

Eräs herra Martti maanlakeineen

Agricola ei kehittänyt kirjakieltä yksin. Hänellä oli aikalaisia, jotka myös kirjoittivat suomea. Monien tekstit tosin jäivät käsikirjoituksiksi, niitä ei koskaan painettu. Niin kävi myös ensimmäiselle Ruotsin valtakuntaa – siis myös Suomea – koskevalle maanlaille (maaseudulle ja kaupungeille oli omat lait), jonka eräs herra Martti suomensi ilmeisesti 1500-luvun loppupuolella. Suomennos levisi kopioina eri puolille suomenkielistä maan osaa. Se alkaa näin:

Rotzin valdacunda ombi pacanaitten olemuxest yhten tullut. Swean maasta Ia Gotan. Swea cutzuttin Pohian puoli metzä, ia Gota Etälen puoli. [Ruotsin valtakunta ompi pakanaitten olemuksest yhteen tullut, Svean maasta ja Götan. Svea kutsuttiin pohjan (= pohjoisen) puoli metsää ja Göta etelän puoli.]


CC BY 4.0
Emil Wikströmin muotoilema Mikael Agricolan muistopatsas Viipurin tuomiokirkon edustalla. Patsas paljastettiin 1908, ja se tuhoutui talvisodassa 1940. Kuva: Museovirasto. CC BY 4.0.
Emil Wikströmin muotoilema Mikael Agricolan muistopatsas Viipurin tuomiokirkon edustalla. Patsas paljastettiin 1908, ja se tuhoutui talvisodassa 1940. Kuva: Museovirasto.

Kirjakielen loihtija

Vuonna 1988 juhlittiin ”Kirja Suomessa 500 vuotta” -teemaa. Latinankielinen Missaele Aboense eli Turun messukirja oli painettu Lyypekissä 1488. Kirjakielen syntyvaiheita ja erityisesti Agricolan merkitystä silmäili Tiistaiseura-ohjelmassa toimittaja Aarre Nymanin kanssa maisteri Esko Koivusalo Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksesta.


Kirjakielen aloittaja

Kielillä itsessään ei siis ole isiä. Tykkänään virheelliseksi ei käsitystä Agricolasta suomen kielen isänä voi kuitenkaan leimata. Kirjakieli, varsinkin vakiintunut kirjakieli, on näet kielen elämän ja tulevaisuuden kannalta tärkeä, ehkä jopa ratkaiseva tärkeä. Kun pieniä ja uhanalaisiakin kieliä pyritään säilyttämään tai elvyttämään, keskeisessä asemassa on juuri kirjakielen ja sen sääntöjen luominen, jotta kieltä voitaisiin ongelmitta ja yhteisesti sovitulla tavalla saattaa kirjalliseen asuun.

Agricolan kieli oli oikeinkirjoitukseltaankin vielä horjuvaa, eikä sitä pidä lukea ääneen nykyisen oikeinkirjoituksemme pohjalta. Silti Agricolan työ kirjakielen aloittajana on ollut hyvin tärkeä sen kannalta, että suomi vieläkin on kielenä elinvoimainen. Sitä kautta Agricola siis eräässä mielessä on ollutkin nykyisen suomen kielen isä.


Luomisen tulosta

Kielimuoto on tavallaan saman kielen piirissä esiintyvä osakieli. Tietyt kielelliset rakennepiirteet voivat leimata osakielen, ja mahdollista on myös se, että osakieltä käytetään tiettyyn tarkoitukseen, tietyssä ympäristössä. Sanomattakin on selvää, etteivät kielimuodot ole aina tarkkarajaisia eikä niitä pystytä kuvaamaan jäännöksettömästi.

Kielimuoto syntyy puheyhteisössä omia aikojaan, periaatteessa ilman ohjailua. Tosin varsinkin kirjoitetun kielen muodot poikkeavat tästä melkoisesti. Suomen kirjakieli on luomisen tulosta, ja koko kirjoitetun kielen perinne on toisenlainen kuin puhekielen.


Kirjakielemme toinen perustaja

Suomen kielen tilanne oli vielä 1800-luvun alussa lähellä tätä: ”Temen Maan kieli oli ennen neite aicoija, juri wähe, ja lehes ei miteken kirjoisa prucattu taicka harjoitettu.” Näin ei tietenkään kirjoittanut Lönnrot vaan toinen tämän päivän sankareista, Mikael Agricola 1500-luvulla. Se kirjakieli, jonka Agricola joutui luomaan lähes tyhjästä suomentaessaan Uutta testamenttia ja muita kirkollisia kirjoja, oli vielä 300 vuotta myöhemmin enimmäkseen hengellistä kieltä; muiden alojen asioista oli vaikea kirjoittaa. Kirjakieli ei ollut päässyt kehittymään senkään takia, että sivistyneistö kirjoitti mieluummin ruotsiksi.

Suomeksi kirjoittamista vaikeutti se, että monelta kulttuurin alalta puuttui suomenkielinen sanasto. Kun Lönnrot ystävineen ryhtyi perustamaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa 1831, hänen piti ensi töikseen keksiä litteratur-sanan suomennokseksi sana kirjallisuus.


Magnus Enckell. Lukeva tyttö. 1921–1922. 80,5 × 63,5 cm öljy kankaalle. Kuva: Antellin kokoelmat. Kansallisgalleria. Tekijänoikeusvapaa.
Magnus Enckell: Lukeva tyttö. 1921–1922. Kuva: Antellin kokoelmat. Kansallisgalleria.

Oppe nyt wanha, ia noori

Suomen kirjakielen historia alkaa 1540-luvulta, jolloin painettiin ensimmäiset suomenkieliset kirjat: Mikael Agricolan Abckiria (1543), Rucouskiria (1544) ja Se Wsi Testamenti (1548). Suomennoksissaan Agricola otti mallia lähdekieltensä ruotsin, saksan ja latinan oikeinkirjoituksesta. Näistä kolmesta vain latinalla oli jo tuohon aikaan vakiintunut ortografia eli oikeinkirjoitus. Niinpä Agricolan ja muiden 1500-luvun kirjoittajien teoksissa on suomen äännerakenteeseen soveltumattomia kirjoitusasuja ja paljon horjuntaa: he merkitsivät toisaalta samaa äännettä eri kirjaimin ja toisaalta samalla kirjaimella eri äänteitä.


Mikä muoto on oppe?

Oppe nyt wanha, ia noori / joilla ombi Sydhen toori, riimitteli Turun katedraalikoulun rehtori Mikael Agricola 1540-luvulla aapisensa nimiösivulla. Oliko suomen kieli Agricolan aikana noin erilaista kuin nykyään, vai eikö suomen kirjakielen isä yksinkertaisesti osannut kirjoittaa suomea? Ja mikä kumman muoto tuo oppe oikein on?

Mikael Agricola ei päässyt helpolla julkaistessaan ensimmäisiä suomenkielisiä kirjoja. Mitään yhtenäistä suomen kielen oikeinkirjoituskäytäntöä ei vielä ollut eikä voinutkaan olla olemassa, kun suomeksi oli kirjoitettu vasta kovin vähän. Papit olivat kopioineet omaan käyttöönsä keskeisiä rukouksia ja liturgisia tekstejä, ja muunkielisiin asiakirjoihin oli merkitty yksittäisiä suomenkielisiä henkilön- ja paikannimiä.


Maallista ja ajallista

Agricolan julkaisujen ensiesiintymiä ovat mm. kiitollinen, laillinen, maallinen, maailmallinen, onnellinen, riemullinen ja turvallinen. Sekä Agricolan tuotannossa että muissa samanaikaisissa teksteissä ovat esiintyneet ajallinen, armollinen, inhimillinen, kohtuullinen, uskollinen ja velvollinen. Tätä sanastoa oli siis jo aiemmin olemassa uskonnollisen kielen tarpeisiin. 1500-luvulta lähtien llinen-johdoksia on tullut kirjakieleen koko ajan lisää.


Ruutaa poleijan kanssa

Varhaisimmat suomenkieliset ruokaohjeet ovat Mikael Agricolan kirjoittamia. Hänen vuonna 1544 ilmestyneen Rukouskirjansa alussa on kalenteriosasto, jossa kunkin kuukauden kohdalla on osittain runomuotoisena ajankohtaan kuuluvia terveydenhoito- ja ruokailuohjeita. Ohjeet ovat peräisin Wittenbergin matematiikan professorin Erasmus Reinholdin kalenterista vuodeksi 1543. Resepteiksi ruokaohjeita tuskin voi nimittää, mutta ne sisältävät kuitenkin joitakin neuvoja ruoan valmistustavoista. Ruoan lisäksi terveydenhoito-ohjeet käsittelevät mm. kylpemistä ja suoneniskentää.


Tautien nimet

Agricolan teoksissa esiintyy ainoastaan muutamia selviä taudinnimiä. Useimmiten sanotaan vain, että ihminen on sairas. ”Tauteina” mainitaan tautien oireita tai vamman tai taudin aiheuttamia tiloja. Esimerkiksi halvaus voi johtua puhtaasti fyysisestä vammasta, mutta syynä voi olla myös myrkytystila tai aivoverenvuoto. Agricolan aikana todellisia syitä ei osattu hakea tai eritellä, olennaista oli vain, että ihminen oli halvattu.


Katkelma Agricolan Rukouskirjasta. Kuva: Kotuksen arkisto.

Hutipuikkari?

Mitä on vanha kirjasuomi? Mistä sanat löytyvät, ovatko sanojen merkitykset radikaalisti muuttuneet? Mitä tarkoittavat sanat kuten kekkonen, muute tai hutipuikkari? Pasi Heikuran haastateltavana on Vanhan kirjasuomen sanakirjan päätoimittaja Pirkko Kuutti.


Agricolan adpositiot

Lähes 500 vuotta ilmestymisensä jälkeen sen ja muiden Agricolan teosten vaikutukset näkyvät yhä suomen kirjakielessä, vai pitäisikö sanoa yleiskielessä. Näin voi ajatella myös Heidi Salmen väitöskirjan perusteella. Salmen tutkimus Mikael Agricolan teosten kielen ala-, ylä- ja pää-vartaloiset adpositiot tarkastetaan lauantaina 22. tammikuuta Turussa. – –

Monia Agricolan adpositioista on tietoisesti karsittu yleiskielestä juuri niiden vieraslähtöisyyden takia. Osa Agricolan adpositioista on kuitenkin yhä käytössä, vieläpä nykyisissä tehtävissä.

Esimerkiksi maan päällä on kovassa käytössä nykyäänkin: ”Tapahtukoon sinun tahtosi, myös maanpäällä niin kuin taivaassa.”


Katkelma jouluevankeliumista (Agricola). Kuva: Kotuksen arkisto.

Pyhä aihe, iso alkukirjain?

Kun suomen kieltä alettiin kirjoittaa 1500-luvulla, isojen ja pienten kirjainten ero oli jo olemassa. Ei kuitenkaan ollut vielä vakiintuneita malleja, miten erikokoisia kirjaimia oli käytettävä. Mistä Agricola tiesi, mihin tarvitaan isoja kirjaimia? Agricolalla oli edessään latinan-, kreikan-, saksan ja ruotsinkielisiä tekstejä. Näiden perusteella hän hahmotteli suomen kielen kirjoitusasuja. Isojen kirjainten käytön periaatteet eivät ole johdettavissa kielestä ja kieliopista, vaan ne ovat sidoksissa kulttuuriin ja sen tottumuksiin.

Jumalaa tarkoittavat sanat ovat Agricolan teksteissä isolla alkukirjaimella, samoin johdokset Jumalallinen ja Jumalaton sekä samaan aihepiiriin liittyvät sanat, esimerkiksi Taivas ja Rukous. Sanan aihepiiri ja pyhyys vaikuttivat alkukirjaimeen, ei esimerkiksi sanaluokka tai yksilöivyyden ja yleisyyden ero.


Ville Virtanen, ottakaa yhteyttä inforahtuun!

Vanhin pisteen nimitys on kuitenkin rahtu. Jo Agricola kirjoittaa ”Ei pide catoman se wehin boockstavi eikä mös yxi rachtu laista” (= Ei pidä katoaman se vähin puukstaavi eikä myös yksi rahtu laista). Gananderin sanakirjassa (1787) on termi ”sirkkilän keski rahtu” (= ympyrän keskipiste).

Koska rahtu-sana tarkoittaa myös vähäistä määrää, sen tilalle kaivattiin täsmällisempää ilmaisinta. Kilvan voitti piste, jonka merkitykset ovat 170 vuodessa laajenneet moneen suuntaan. Jos Agricolan ja Gananderin käyttämä rahtu olisi kestänyt 1800-luvun uudisehdokkaiden rynnäkön, ostosmaailmoihin eksyneitä kuulutettaisiin: ”Ville Virtanen, ottakaa yhteyttä inforahtuun!” Eikä outo yhdyssana meitä ollenkaan hymyilyttäisi.


Millaisia nimityksiä Agricola mahtoi käyttää välimerkeistä?


Nin vskoit monda Samaritani
sijte Caupungist henen pälens
sen waimon puhen tedhen
ioca todisti
Hen ombi minulle sanonut
caiki mite mine tehnyt olen.

Nykykirjoittajilla on käytössään paljon runsaammin erilaisia välimerkkejä kuin Mikael Agricolalla. Hänen painetuista teoksistaan löytyy pääasiassa vain viittä välimerkkiä: vinoviivaa, pistettä, yhdysmerkkiä, kysymysmerkkiä ja kaarisulkeita. – –

Olisi mukava tietää, millaisia nimityksiä Mikael Agricola eri välimerkeistä käytti. Pistettä hän olisi voinut kutsua punktiksi latinan punctum-sanan mukaan tai sitten pilkuksi, jota sanaa hän on käyttänytkin merkityksessä ’tahra’. Tämä jää kuitenkin pelkäksi arvailuksi, sillä suomen kirjakielen isä ei ole teoksissaan antanut ohjeita välimerkkien käytöstä eikä muutenkaan kommentoinut niitä.


Hugo Simberg: Muisti. 4,4 × 4,3 cm., viivasyövytys. Kuva: Kansallisgalleria.
Hugo Simberg: Muisti. Kuva: Kansallisgalleria.

IhQ, Agricola elää!

Mikael Agricola kirjoitti suomea, mutta hän eli neljäsataa vuotta sitten. Hänen suomensa ei ole tämän päivän kieltä. Siitä lukija voi vakuuttua katselemalla tähän kirjaan sisältyviä näytteitä alkuperäisistä teksteistä. Vaikeus ei ole yksin fraktuurakirjaimissa, jotka ovat käyneet käsittämättömiksi vasta viime aikoina – vielä vuosisatamme alkupuolella ne olivat sanomalehdissäkin yleisessä käytössä. Enemmän kuin kirjaimissa Agricolan lukemisen ongelma piilee sanojen vanhentuneissa muodoissa sekä aivan erityisesti virkerakenteiden monissa mutkissa. Esitystapa on riistänyt Agricolalta lukijat. Tästä syystä julkaisut, joissa alkuperäinen teksti on ladottu nykykirjaimin, eivät ole kyenneet palauttamaan Agricolaa luettujen ja tunnettujen kirjoittajien joukkoon.

Mielestämme Mikael Agricolalla on annettavaa myös tämän ajan ihmisille. Siksi olemme tehneet hänen teksteilleen sellaista, mitä niille ei juuri ole tehty aikaisemmin. Tässä teoksessa valikoima Agricolan kirjoituksia ja käännöksiä on muunnettu nykysuomeksi sekä oikeinkirjoituksen, muoto-opin ja sanaston että myös virkerakenteen puolesta. Muodon hylkäämällä olemme tahtoneet tehdä hänen ajatuksensa eläviksi. Uskomme, että hyvä tarkoitus tekee keinot sallituiksi. Agricolan alkuperäisiä tekstejä teoksemme ei riistä Suomen kansalta.

Tapani Harviainen, Simo Heininen ja Aarre Huhtala: Opi nyt vanha ja nuori. Mikael Agricola ja nykyaika. Otava, 1990.

Nuoret ovat keksineet ottaa käyttöön x-, q- ja c-kirjaimet

Sukupolvelta toiselle kiertää myös vierasperäisten kirjainten käyttö. Taas jälleen nuoret ovat keksineet ottaa käyttöön x-, q- ja c-kirjaimet. Mutta niin teki myös suomen kirjakielen isä Mikael Agricola. IhQ-sana ei olisi muodoltaan hypännyt silmään Agricolan teksteistä 1500-luvulta.

– On hassu sattuma, että Agricolan aikaisella tekstillä ja nykynuorten kielellä on yhteisiä piirteitä. Nuorten tarkoitushan on erottautua kielellä tylsistä aikuisista. [Kielentutkija Jaakko Leino Ylen haastattelussa 2017.]


Oho, Herra Jesu Christe, sinun Rumis ja weres nautitzemus, elken minulle tulgho domioxi

Hei, Agricola! Oho, Agricola!

Agricolan kirjoitukset sisältävät myös interjektioita eli huudahdussanoja, niin kotoperäisiä kuin käännöskielen mukana tulleita. Päivänvalon painomusteessa näkivät muun muassa ah, voi ja hei sekä oho.


CC BY 4.0
Agricolan kirkon poikakerho. Helsinki 1941. Kuva: Viljo Pietinen. Museovirasto. CC BY 4.0.
Helsingin Agricolan kirkon poikakerho 1941. Kuva: Viljo Pietinen. Museovirasto.

Ihamielestä Euphemiaan

Noin kaksi kolmannesta suomalaisista kantaa nykyään etunimeä, jonka alkuperäinen esikuva on joku Raamatun henkilö tai kirkollinen pyhimys. Esimerkiksi Teemu-nimen taustalla on Uuden testamentin Nikodemus ja Seija-nimen taustalla varhaiskristillinen marttyyrineitsyt Cecilia. Kristinuskon mukanaan tuomat nimet alkoivat yleistyä maassamme 1100-luvulla, ja ne syrjäyttivät vähitellen perinteisen nimistömme täysin. Kun muinaiset suomalaiset kantoivat sellaisia omakielisiä nimiä kuin Ihamieli, Hyvätoivo, Mielitty tai Viljapäivä, näiden tilalle tulivat keskiajalla kirkollisten pyhimysten nimet. - -

Suomalaisten nimenantoa sääteli 1500- ja 1600-luvullakin katolinen pyhimyskalenteri ja sen nimistö. Mikael Agricolan Rukouskirjassa (1544) oli kalendaario-osa, jossa lueteltiin yhä 80 pyhimyksen merkkipäivää. 1600-luvun alussa julkaistuissa Sigfrid Aronus Forsiuksen almanakoissa samantyyppinen nimistö on vallitsevana. Niistä löytyy sellaisia nimiä kuin Barbara, Christina, Euphemia, Margareta ja Scholastica tai Adrianus, Bonifacius, Franciscus, Hieronymus ja Valerianus.


CC BY 4.0
Mikael Agricolan kirkko. Helsinki 1940-luku. Aarne Pietinen Oy. Kuva: Lars Eliel Sonck. Museovirasto. CC BY 4.0.
Mikael Agricolan kirkko Helsingissä. Kuva: Lars Eliel Sonck. Museovirasto.

Tunnistaisiko Agricola näitä?

Agricolan päivänä lojuin sohvalla. Lukemastani kirjasta tuli vastaan seuraava katkelma:

”urkukaappien kehikoita, luukkuja ja paisuntasäleikköjä, luuliimapannuja, jakoakselistoja, abstraktinippuja, palkeita, soittoventtiileitä, piirustuksia, pillintekopaikkoja ja sitten puuntyöstökoneita, niin kuin höyliä, jyrsimiä, sirkkeleitä, tapituskoneita ja laaja hiomakone ilmalaatikoitten kanavakehien oikaisua varten.”

Mitä ymmärsin, sit’ en tiedä, mutta huomasin liikuttuneeni ihan vain tekstin avaamasta näkymästä sanaston rikkauteen. Noin se taipuu notkeasti tämä suomen kieli. Tuskin on montaa sanaa, jotka Mikael Agricola tuosta tunnistaisi; useille niistä tämä on varmaan ensiesiintyminen suomalaisessa kaunokirjallisuudessa.


Omenat, ia hedhelmet

“Haukkaa, haukkaa hedelmää, omenaa tai päärynää“, kehotetaan lastenlaulussa. “Telle kwlla sopi – – iwrija södhe, Perunat, Omenat, ia hedhelmet”, kirjoitti Mikael Agricola jo 1540-luvulla ohjeeksi syyskuulle. Sata vuotta myöhemmin syyskuu oli edelleen paikallaan ja Laurentius Petri sanaili: “Syys Culla, naurit caalit – – sipulit, perunat, omenat – – walmistunet owat”. – –

Mutta takaisin Agricolaan ja Petriin – he viittaavat sanalla peruna samaan kasviin tai sen hedelmään, jonka Elias Tillandz esittelee vuonna 1683 julkaistussa Catalogus Plantarum -teoksessaan nimellä perunapuu: ”Pyrus refrig. astr. Päronträä, S[vetice]. Perunapuu. F[innonice].” Siis päärynään! Se on Suomessa viljelytulokas, joka viihtyy vain maan lounaisosassa.


Hitaasti muuttuva liturgia

Kuluvana Agricolan juhlavuonna on hämmästelty, kuinka vähän kieli lopultakin on muuttunut hänen ajoistaan runsaan neljänsadan vuoden aikana. Tässä kirjoituksessa keskitytään kielen alueeseen, jolla muuttuminen on ollut kaikkein vähäisintä, nimittäin liturgian kieleen.


Patsas Turkuun 1952

Olympiavuonna 1952 paljastettiin Turun tuomiokirkon edessä Mikael Agricolan patsas.



Äkräs, Köntös ja moni muut

Muinaisten suomalaisten jumalat tunnetaan ennen kaikkea yhden miehen ansiosta. Kun Suomen uskonnollisen elämän uudistaja Mikael Agricola 1551 suomensi Psalttarin, hän luetteloi hämäläisten ja karjalaisten ”jumalat”: Tapio, Ahti, Äinämöinen, Rahkoi, Liekkiö, Ilmarinen, Turisas, Kratti, Tonttu, Kapeet, Kalevanpojat, Ronkoteus, Pellonpekko, Vironkannos, Äkräs, Köntös, Ukko, Rauni, Kekri, Hiisi, Vedenemo, Nyrkäs ja Hittavainen.

”Eikö se kansa ole hullu, joka näitä uskoo ja rukoilee! Piru ja synti johti heidät siihen”, Agricola huokaa. Liekö tuon huokauksen perua, että Suomen kouluissa opetellaan Kreikan ja Rooman jumalia mutta oma perintö jää hyvin vähälle huomiolle?

Oman historian aliarvostamisen lisäksi syynä voi olla pienen kieliryhmän kesto-ongelma: ulkomaisuus antaa lisää uskottavuutta. On vaikea suhtautua vakavasti Vedenemoon, kun kreikkalaiset nostavat näyttämölle Poseidonin.


Ajankohtainen Agricola?

Pyysin opintojensa alussa olevia ensimmäisellä nimistöluennollani listaamaan ne nimet, jotka heille sinä päivänä olivat olleet ajankohtaisia. Odotuksenmukaisesti opiskelijat mainitsivat monia henkilöitä: perheenjäseniä, ystäviä, naapureita ja yliopiston henkilökuntaa. Esille tuli myös julkisuudesta tuttuja: Britney Spears, Metallica, Paulo Coelho, Seppo Hovi ja HIFK muiden muassa. Listalle pääsivät myös Lauri Kettunen, Mikael Agricola, Aristoteles ja Sofokles, koska heistä oli keskusteltu päivän luennoilla.


Avaruus on laajuus

Sana avaruus on johdettu adjektiivista avara. Jo Mikael Agricola käytti sanaa avaruus teksteissään, mutta hänellä sanan merkitys oli ’laajuus, koko’. – –

Maailma on puolestaan vanha yhdyssana (maa + ilma), ja samankaltaisia yhdyssanoja on myös useissa suomen lähisukukielissä (esim. karjalan moailma, vatjan maailma ja viron maailm). – – Suomen kirjakielessä sana maailma mainitaan jo vanhimmista lähteistä 1500-luvulta lähtien.


Eero Järnefelt: Pilviharjoitelma. 22 × 28 cm, mustaliitu, paperi, väriliitu (valkoinen). Kuva: Kansallisgalleria.
Eero Järnefelt: Pilviharjoitelma. Kuva: Kansallisgalleria.

Juhlavuosi 2007: Oma kieli, oma mieli

Vuotta 2007 vietettiin Mikael Agricolan juhlavuotena. Tuolloin tuli kuluneeksi 450 vuotta Agricolan kuolemasta. Agricolan tarkkaa syntymävuotta ei tiedetä, mutta todennäköistä on, että hän syntyi vuoden 1510 tienoilla. Myöskään hänen äidinkielestään ei ole täyttä varmuutta. Paljon onkin käyty keskustelua siitä, oliko se ruotsi vai suomi vai oliko hän kaksikielinen.

Agricola 2007. Juhlavuoden logo.


Agricolan perintö velvoittaa: oikeus omaan kieleen

Mikael Agricolan juhlavuoden kantavana ajatuksena on ollut oman kielen ja kulttuurin aseman ja merkityksen korostaminen monikielisessä Euroopassa. Agricolan perintö velvoittaa nykysuomalaista yhteisöä pitämään huolta suomen kielen asemasta niin, että se myös tulevaisuudessa voi olla yhteiskunnan kaikilla aloilla käytettävä monipuolinen kieli. Oikeus omaan kieleen koskee kaikkia ihmisiä, ei vain niitä, joiden kieli on yhteiskunnan valtakieli. Siten yhteiskunnan tulee rakentaa toimintansa niin, että jokaisella yksilöllä on mahdollisuus pitää yllä kieltään ja kulttuuriaan äidinkielestä riippumatta.

Luonnollisena jatkeena Agricolan ja samalla myös suomen kielen juhlavuonna juhlavuoden valtuuskunnan toimesta esitetylle ajatukselle oman kielen vuosikymmenestä Kotimaisten kielten tutkimuskeskus ja Helsingin yliopiston suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitos ovat käynnistäneet suomen kielen toimintaohjelman laatimisen. Kyseessä on kielipoliittinen ohjelma, jossa otetaan kantaa suomen kielen käyttöalaan ja englannin kielen asemaan nyky-Suomessa, kartoitetaan muun muassa viranomaisten, EU-organisaatioiden, yritysten ja akateemisen maailman suomen kielen käyttöä ja esitetään ehdotuksia suomen kielen monipuoliseksi ylläpitämiseksi myös tulevaisuudessa. Ohjelmaa valmisteltaessa kuullaan kielen ja kielenkäytön asiantuntijoita ja eri kielenkäyttäjäryhmiä. Tavoitteena on samalla koota tietoa ja näkemyksiä myös mahdollista myöhempää ja laajempaa kielipoliittista työtä varten.


Kevätkuusta tuohikuuhun

Mikael Agricolan vuonna 1544 ilmestyneessä Rucouskirjassa on kalenteriosa, joka sisältää muun muassa luettelon kuukausista. Eräissä kohdin luettelo poikkeaa nykyisestä. Helmikuu esiintyy helmenkuuna. Elokuun tilalla on mätäkuu eli kylvökuu. Joulukuun nimenä on talvikuu.

Agricolan luettelon voi katsoa perustuvan niihin nimityksiin, joita käytettiin Lounais-Suomessa 1500-luvun alkupuolella. Muualla maassa oli kirjava joukko toisenlaisia nimityksiä, esimerkiksi sellaisia alkuvuoden kuukausia kuin sydänkuu (sydäntalvella), hankikuu (jolloin on hankikelit), vaahtokuu (jolloin ”lumi vaahtovaa näät nii kovast ja lentää”), sulamakuu (jolloin lumi sulaa), kevätkuu (jolloin kevät koittaa) ja seiväskuu (jolloin aidanseipäitä tehdään). Rukouskirjan kalenteri loi pohjan nimien yhtenäistämiselle, ja kilpailevat nimitykset jäivät vähitellen syrjään. Tosin rukouskirjan kalenterinkin luettelo muuttui parissa kohdin 1600-luvulla. Mätäkuusta tuli elokuu ja talvikuusta joulukuu.

Mätäkuu jäi kuitenkin kieleen epävirallisena kuukaudennimenä. Samoin näyttää käyneen eräälle toiselle, Agricolan luetteloon sisältymättömälle kuukaudelle – tuohikuulle. On nimittäin olemassa arkistotietoja, joiden mukaan tuohikuu on ainakin jossakin päin Suomea ollut aivan asiallinen kuukaudennimi. Sille on tosin vaikea osoittaa synonyymia nykykuukausista siitä syystä, että kansanomaisen kalenterin kuukaudet noudattavat pikemminkin taivaallisen kuun vaiheita kuin nykyisten kuukausien alkamis- ja päättymiskohtia. Koska nimi tuohikuu viittaa aikaan, jolloin tuohi irtoaa helpoiten ja jolloin sitä myös on ollut tapana kiskoa, kuu lienee sijoittunut kesä–heinäkuun paikkeille.

Rannan koivut. Kuva: Vesa Heikkinen.
Rannan koivut. Kuva: Vesa Heikkinen.

Mine olen ninquin Pellicani corwesa

Vanhan testamentin teksteissä mainitaan myös eriskummallisia lintuja, kuten pelikaani ja strutsi. Pelikaani esiintyy yhdessä Suomessakin tavattavan huuhkajan kanssa psalmissa 102, jossa kertoja kuvaa kurjuuttaan:

Mine olen ninquin Pellicani corwesa, Mine olen ninquin hwhkaija nijsse häwitetyis Caupungisa (Rucouskirja, 1544).

Strutsin lailla valittamassa on Agricolan kääntämässä profeetta Miikan vertauksessa myös lohikäärme, jolle ei varmasti löydy, sellaisena kuin me sen ajattelemme, tosimaailman vastinetta edes muinaisesta Lähi-idästä. Sanalla on voitu tarkoittaa mitä tahansa hirviötä tai pelottavaa olentoa. Agricolan lohikäärmeeksi nimittämä olio on uusimmassa raamatunkäännöksessä tulkittu monissa kohdin sakaaliksi:

Minun teuty walitta ninquin Lohikermet, ia murhectia ninquin Struthit (Weisut ia Ennustoxet, 1551).


Äitin kielestä äidinkieleen

Sitä kielimuotoa, josta Agricola käyttää ilmauksia suomen kieli ja tämän maan kieli, voisi nykyään kutsua Varsinais-Suomen murteeksi. Yhteistä suomen yleiskieltä siinä mielessä kuin nykyään ei Agricolan aikana ollut vielä olemassa. Aivan ensimmäisen kerran suomen kieli ‑ilmaus esiintyy suomalaisessa kirjallisuudessa Agricolan ABCkirian (1544) alkurunossa:

Oppe nyt wanha, ia noori,
joilla ombi Sydhen toori.
Jumalan keskyt, ia mielen,

iotca taidhat Somen kielen.

Muoto suomen kielen merkitsee tässä ’(varsinais)suomeksi, (varsinais)suomen kielellä’; vastaavanlainen yksikön instruktiivimuoto on vielä nykysuomessa käytössä muun muassa ilmauksessa jalan ’jalkaisin, kävellen’.


Agricola-kirjallisuutta

Kotimaisten kielten keskuksen kirjastossa on runsaasti Mikael Agricolaan liittyvää tutkimus- ja tietokirjallisuutta.

Aaloesta öljypuuhun: suomen kielellä mainittuja kasveja Agricolan aikaan. Kaisa Häkkinen, Terttu Lempiäinen. Helsinki: Teos, 2011.

Agricola-symposiumi Turku 20.-21.9.2004: raportti. Toim. Ossi Tuusvuori. Turku: Agricola-työryhmä, 2004.

Agricolaa tekstilajeittain. Silva Kiuru. Turku: Suomen kielen seura, 1993.

Agricolan aika. Toim. Kaisa Häkkinen ja Tanja Vaittinen. Helsinki: BTJ, 2007.

Agricolan apajalla. Martti Rapola. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1962.

Agricolan canssa ja cansa = The spellings canssa "people" and cansa "with" in Mikael Agricola. Osmo Ikola. Turku: Turun yliopiston suomalaisen ja yleisen kielitieteen laitos, 1987.

Agricolan imperatiivimuotojen vaihtelu. Silva Kiuru. Helsinki: Kotikielen seura, 1994.

Agricolan kieli ja viro. Lauri Hakulinen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1943.

Agricolan yrtit:  Mikael Agricolan Rucouskirian terveyttä tuovat kasvit, niiden esiintyminen ja käyttö 1500-luvulla. Kaisa Häkkinen ja Terttu Lempiäinen. Turku: Kirja-Aurora, 2007.

Biblia 350:  suomalainen Raamattu ja Suomen kulttuuri. Toim. Jussi Nuorteva. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1992.

Finlands minnesvärde män:  samling af lefnadsteckningar. 1. bandet. Helsingfors:  J. C. Frenckell & Son, 1853-1854.

Folklore and written traditions of the finno-ugric peoples.  2,  Abstracts of the 5th day of Agricola conference. Ed. Szilárd Tibor Tóth. Narva: University of Tartu Narva College, 2017.

Folklore and written traditions of the finno-ugric peoples: abstracts of the day of Agricola conference. Ed. Szilárd Tibor Tóth. Narva: University of Tartu Narva College, 2016.

Fosterländskt album. Utgifvet af H. Kellgren, R. Tengström, K. Tigerstedt. Helsingfors: Öhman, 1845-1847.

Index Agricolaensis. 1, A-P. Päätoimittaja Esko Koivusalo, toim. Irene Hellemaa, Anja Lehtimäki ja Riitta Suhonen. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 1980.

Index Agricolaensis. 2, Q-Ö: käänteisluettelo. Päätoimittaja Esko Koivusalo, toim. Irene Hellemaa, Anja Lehtimäki ja Riitta Suhonen. Helsinki: Kotimaisten kielten tutkimuskeskus, 1980.

Juhlakirja V. Tarkiaisen täyttäessä 60 vuotta 18.IV.1939. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1939.

Kalastajan poika: Suomen ijäti muistettawa hywäntekiä. Ludvig Leonard Laurén. Turku, 1876.

Kanteletar-ballader och Kalevala-bygge:  var Michael Agricola skald? Alexander Boldt. Helsingfors, 1927.

Kirkko ja seurakunta 'eklesian' vastineina:  sanojen merkityssuhteet suomen kielessä. Aila Mielikäinen. Jyväskylä:  Jyväskylän yliopisto, 1996.

Kokonaiskuvaa etsimässä Mikael Agricolan persoonasta ja elämäntyöstä. Ossi Haaramäki. Hyllykallio, 2012.

Lesen und Schreiben und Geschriebenes im Alten Finnland. Ulrich Groenke. Greifswald, 1994.

Lukemisia Suomen kansan hyödyksi. 3 / Sawo-karjalaisten oppiwaisten toimittamia. Helsinki, 1847.

Me toiwotam, me toiwotamma, me toiwotamme onnea! =  Persoonapäätteen variaatio vuoden 1642 Bibliassa.  Silva Kiuru. Turku, 1994.

Mikael Agricola: Abckiria:  kriittinen editio. Toim. Kaisa Häkkinen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007.

Mikael Agricola:  bibliografinen opas. Einar Palmunen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1961.

Mikael Agricola: elämä ja teokset. Simo Heininen. Helsinki: Edita Prima, 2007.

Mikael Agricola: hänen elämänsä ja kirjallinen toimensa: Juhlajulkaisu Mikael Agricolan muistopatsaan paljastukseen Viipurissa 21.6.1908. Jaakko Gummerus. Jyväskylä: Gummerus, 1908.

Mikael Agricola: hänen elämänsä ja kirjallinen toimensa. Jaakko Gummerus. Jyväskylä: Gummerus, 1903.

Mikael Agricola ja "311" tutkintoa suorittamassa. E. N. Setälä. Helsinki, 1932.

Mikael Agricola ja Erasmus Rotterdamilainen. Simo Heininen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006.

Mikael Agricola raamatunsuomentajana. Simo Heininen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1999.

Mikael Agricola: Suomen uskonpuhdistaja. Viljo Tarkiainen, Kari Tarkiainen. Helsinki: Otava, 1985.

Mikael Agricola: tutkielmia. V. Tarkiainen. Toim. Sulo Haltsonen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1958.

Mikael Agricolan kieli. Toim. Esko Koivusalo. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1988.

Mikael Agricolan psalmisummaariot. Simo Heininen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1992.

Mikael Agricolan Psalttari 1551. Toim. Kaisa Häkkinen. Turku: Turun yliopisto, 2010.

Mikael Agricolan psalttarin reunahuomautukset. Simo Heininen. Helsinki:  Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994.

Mikael Agricolan Rukouskirja ja sen lähteet. Jaakko Gummerus. Painosta toimittaneet Aarno Maliniemi ja Aarne Turkka. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura, 1955.

Mikael Agricolan teosten indefiniittipronominit: totalitiivit. M. K. Suojanen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,  1977.

Mikael Agricolan teosten painoasu ja kuvitus. Anna Perälä. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007.

Mikael Agricolan Uusi testamentti ja sen erikieliset lähtötekstit. Marja Itkonen-Kaila. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1997.

Mikael Agricolan Vanhan testamentin reunahuomautukset. Simo Heininen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura,  2008.

Mikael Agricolan Vanhan testamentin summaariot. Simo Heininen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1993.

Mikael Agricolasta opin ja tutkimuksen tielle 2006. Toimituskunta: Martti J. Kuikka ja muita. Helsinki: Suomen Kouluhistoriallinen Seura, 2007.

Mikael Agrikolan kansanopetuksia. Kaarle Soikkeli. Mikkeli: Uusmaalainen ylioppilas-yhdistys, 1902.

Mundus librorum: kirja- ja oppihistoriallisia tutkielmia = bok- och lärdomshistoriska uppsatser = essays on books and the history of learning = buch- und wissenschaftsgeschichtliche Studien. Ed. Leena Pärssinen, Esko Rahikainen. Helsinki: Helsingin yliopiston kirjasto, 1996.

Muotojen mieli: kirjoituksia morfologiasta ja variaatiosta. Toim. Lea Laitinen, Hanna Lappalainen, Päivi Markkola, Johanna Vaattovaara. Helsinki: Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, 2003.

Muuttuva muoto: kirjoituksia Tapani Lehtisen 60-vuotispäivän kunniaksi. Toim. Johanna Vaattovaara, Toni Suutari, Hanna Lappalainen, Riho Grünthal. Helsinki: Helsingin yliopiston suomen kielen laitos, 2005.

Nuori Mikael Agricola. Simo Heininen. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1976.

Nykysuomen rakenne ja kehitys. 2, Näkökulmia kielen vaihteluun ja muuttumiseen. Toim. Heikki Paunonen, Päivi Rintala. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1984.

Näkökulmia suomen murteiden ja yleiskielen sanastoon. Raimo Jussila. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto, 1993.

Oma kieli: Mikael Agricolan tekstejä nykysuomeksi. Toim. Simo Heininen, Tapani Harviainen, Aarre Huhtala. Helsinki: Edita, 2007.

Opi nyt vanha ja nuori: Mikael Agricola ja nykyaika. Tapani Harviainen, Simo Heininen, Aarre Huhtala. Helsinki: Otava, 1990.

Palavasta rakkaudesta äidinkieleen: Silva Kiurun tutkimuksia suomen kirjakielen historiasta. Toim. Lea Laitinen, Taru Nordlund ja Mari Siiroinen. Helsinki: Helsingin yliopiston suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitos, 2009.

Pühendusteos Johannes Aavikule 70. sünnipäeva puhul: 8. detsembril 1950. Toimetus Henno Jänes. Lund: Bloms, 1951.

Rakas vanha radio: kirjoitelmia ja mietteitä elektronisen viestinnän menneiltä vuosilta. Eero Saarenheimo. Helsinki: Painatuskeskus, 1995.

Risukoista riipomia: uusi sarja pakinoivia tutkielmia. Martti Rapola. Porvoo: WSOY, 1953.

Ruotsin ja Venäjän rauhanneuvottelut 1557: Mikael Agricola Ruotsin lähetystön jäsenenä. Toim. Kari Tarkiainen. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden Seura, 2007.

Sama suomeksi:  Mikael Agricola -palkinto 50 vuotta. Toimittanut Meri Kapari. Helsinki: Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto, 2007.

Sanan mahti: Mikael Agricola 450 vuotta. Toim. Viia Hatara ja Harri Westermarck. Helsinki: Helsingin yliopiston Vapaan sivistystyön toimikunta, 2008.

Sanoista kirjakieliin: juhlakirja Kaisa Häkkiselle 17. marraskuuta 2010. Toim. Sirkka Saarinen, Kirsti Siitonen ja Tanja Vaittinen. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura, 2010.

Spreading the written word: Mikael Agricola and the birth of literary Finnish. Kaisa Häkkinen. Helsinki: Finnish Literature Society,  2015.

Studier i Mikael Agricolas bibliska företal. Inger Fredriksson. Umeå: Umeå Universitet, 1985.

Suomea ennen ja nyt: suomen kielen kehitys ja vaihtelu. Laila Lehikoinen. Helsinki: Finn Lectura, 1994.

Suomen datiivigenetiivin juuret vertailevan menetelmän valossa. Nobufumi Inaba. Helsinki: Suomalais-ugrilainen seura,  2015.

Suomenkielinen proosa Ruotsin vallan aikana. Martti Rapola. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1967.

Tekijännimet Mikael Agricolan teosten kielessä: henkilötarkoitteisten johdosten merkitykset, funktiot ja rakenteet. Kirsi-Maria Nummila. Turku: Turun yliopisto, 2012.

Tietopaketti Mikael Agricolan työn ja suomenkielisen Uuden testamentin vaikutuksista koulujen ja seurakuntien käyttöön. Helsinki: Suomen Pipliaseura, 1998.

Turun tuomiokirkon ja papiston tulot 1541-1542 =  Åbo domkyrkas och prästerskaps inkomster 1541-1542. Mikael Agricola. Toim. Jyrki Knuutila ja Anneli Mäkelä-Alitalo. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007.

Tutkijain perintö: suomalaista kansanrunoustiedettä viideltä vuosisadalta. Toim. Jouko Hautala ja Matti Kuusi. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1958.

Vanha kirjasuomi. Martti Rapola. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1945.

Vanhan kirjasuomen lukemisto. Martti Rapola. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1988.


Virtuaalinen vanha kirjasuomi. Kuvakaappaus verkkosivulta helsinki.fi/vvks/.


Agricolan ABCkiria
Abckiria painettiin 1543.


Teosten näköispainos

Vanhan kirjasuomen sanakirjan yhtenä aineistona on Agricolan teosten 1–3 uudistettu näköispainos vuodelta 1987 (WSOY, Porvoo). Aineiston laajuus on 427 843 sana.

I osa

II osa

III osa


Äitikö minut sai rakastamaan kieltä?

Pienenä kun olin kipeä tai kun sattui tai kun itketti, äiti antoi surulle sanat. Se helpotti oloa. Kun nauratti ja oli hauskaa, äiti löysi sanat ilollekin. Ilo kasvoi vielä suuremmaksi, kun joku osasi kertoa, miltä tuntui. Äidin kanssa aprikoin ja ihmettelin kaikkea, mitä maailmassa oli. Iltaisin hän rakensi sanoilla sellaisia maailmoita, jotka olisivat voineet olla olemassa, vaikkei niitä  ollutkaan.

Sellaista kieltä minä halusin kirjoittaa. Sellaista kieltä minä halusin lukea. Sellaista kieltä, joka syvensi ymmärrystä ja joka toi ihmiset lähelle toisiaan. Sellaista kieltä, jonka Jumala kuuli. Äidinkieltä.

Äitikö minut sai rakastamaan kieltä? Ehkä se oli äiti.

Katkelma Tytti Issakaisen kirjoituksesta Agricolan monologi. Teksti on fiktio, eräs tulkinta. Agricolan äidistä ei tiedetä edes nimeä. Issakaisen teksti on julkaistu Agricolan juhlavuoden 2007 loppuraportissa.


Agricolaa korvan täydeltä Kuuntele Kotusta -sarjassa

Elävät päät -blogissa on useita Agricola-aiheisia tekstejä. Ne ovat kuunneltavissa Kuuntele Kotusta -sarjassa.

Vuosien varrella Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimittajat ovat bloganneet Agricolan käyttämästä oppea-verbistä, Agricolan aikaisista välimerkeistä, 1930-luvun tutkijoiden Agricolaa koskevasta kiistasta sekä Agricolan käyttämistä kasvi- ja eläinlajien nimistä. Entä miten Agricola käyttikään sanaa sola?

Äänitteet on julkaistu mp3-tiedostoina sekä Youtubessa Kuuntele Kotusta – verkkotekstejä luettuina -sarjassa.

Blogimerkinnät voi lukea Elävät päät -blogissa.


Toimitus

Ajaton Agricola -sivun ovat toimittaneet Vesa Heikkinen ja Risto Uusikoski. Ensimmäinen versio julkaistiin huhtikuussa 2018. Viimeisin versio on julkaistu huhtikuussa 2024.