Mutta Isä taivahan korjas nisuns aittahan

Vuonna 2024 tulee kuluneeksi 300 vuotta arkkiveisurunoilija Tuomas Ragvaldinpojan syntymästä. Toukokuussa esittelin runon, jossa hän kertoo huulihalkioleikkauksestaan. Nyt pyhäinpäivän ja Tuomaan syntymäpäivänkin (6. joulukuuta) lähestyessä on hyvä hetki palata hänen tuotantonsa ääreen.

Tällä kertaa esittelen kolme jälkimuistoa eli hautarunoa eli muistorunopainatetta, joista kahdessa runoilija muistelee turkulaiseen tuttavapiiriinsä kuuluneiden perheiden lapsia ja kolmannessa omaa, aikuisiässä kuollutta poikaansa. Runot on julkaistu arkkipainatteina, ja ne on nimiölehden tietojen mukaan ”Pränttijn annettu Lapsen Wanhemmilda” ja ”Lasten rackailda Wanhemmilda itze tryckin annetut”, siis painatettu vanhempien kustannuksella. Elleivät vanhemmat ole kuuluneet aivan Tuomaan lähimpiin ystäviin, runoilijakin lienee saanut pienen kirjoituspalkkion.

Tässä kirjoituksessa keskityn siihen, miten Tuomaan muistorunoissa puhutaan lapsen varhaisesta kuolemasta ja vanhempien surusta. Tarkastelen myös erästä jälkimuistoihin kuuluvaa esitysteknistä piirrettä: vainajien hyvästelysanoja jälkeenjääville omaisille.

Piltti pieni piskuinen, Anders Danielinen

Maaliskuun 1763 lopulla, vain muutamaa viikkoa ennen Tuomas Ragvaldinpojan huulihalkioleikkausta, turkulaisen porvarin Anders Fonténin ja Margareta Ylenian perheeseen syntyi kuudes lapsi. Uusin tulokas oli poika ja sai ristimänimikseen Anders Daniel. Samoihin aikoihin kuin Tuomas Ragvaldinpoika toipui leikkauksestaan, Fonténin perheessä hoidettiin vauvaa. Mutta pienokainen sairasteli, ja hänen elämänsä jäi vain 15 viikon mittaiseksi. Poika kuoli elokuun 18. päivänä ja haudattiin vain kaksi päivää myöhemmin. Ehtiköhän Tuomas Ragvaldinpoika sepittää jälkimuiston jo hautajaispäiväksi, vai tilasivatko ja painattivatko vanhemmat sen vasta tuonnempana?

Fonténin pariskunta näyttää kuuluneen samaan turkulaiseen herrnhutilaisuuden sävyttämään uskonyhteisöön, josta muodostui Tuomas Ragvaldinpojankin hengellinen koti. Ainakin muistorunon nimiössä pienokaista luonnehditaan ”Meidän rackaxi Christi- ja Risti-Weljexemme”. Kristiveljiksi Tuomas kutsui kirkkohistorian tutkija Pekka Raittilan mukaan ”kristillisen seurakunnan kääntymättömiä jäseniä”, mikä tuntuukin sopivalta lapsen ikää ajatellen, ja ristiveljiksi "eläviä kristittyjä". Anders Daniel oli toki ristitty eli kastettu pian syntymänsä jälkeen, mutta pienokaisen jälkimuistossa  ristiveli-nimitys voisi perustua siihen, että hänen vanhempansa olivat Tuomaan uskonveli ja -sisar.

Runossaan Tuomas Ragvaldinpoika kutsuu pientä vainajaa monin hellittelevin diminutiivisin nimityksin:

Alle neljän kuukauden ikäisenä kuolleen vauvan elämänvaiheista ei ehtinyt kertyä kovin paljoa yksilöllistä kerrottavaa. Turun suomalaisen seurakunnan kuolleiden luettelon mukaan pienokainen kuoli reväisintautiin (reef) eli koviin vatsavaivoihin, joita muistorunossa kuvataan näin:

Tuomas kuvaa myös vanhempien tuntemaa tuskaa:

Vaikka sydän ohjaa vanhempia auttamaan kalleintaan ja helpottamaan pienokaisensa oloa, he eivät siihen kykene. Tässä tilanteessa kuolema voi näyttäytyä helpotuksenakin: 

Vainaja puhuu

Vaikka Anders Daniel kuoli pikkuvauvana, muistorunossa hän saa itsekin puheenvuoron. Pääosa runosta on parannussaarnaa vielä elävien kirjoissa oleville läheisille, jotta nämä heräisivät synnin unesta ennen kuin on liian myöhäistä ja kääntyisivät ”jo tulemaan, Autuu'n polwull [autuuden polulla] culkemaan, Ahtaan portin läpitze”.

Tällainen sisältö muistorunoissa ei ole Tuomas Ragvaldinpojan omaa keksintöä vaan tyylikeino, jota on esiintynyt aika ajoin suomalaisissa hautarunoissa 1600-luvun lopulta lähtien. Pekka Raittila kytkee käytännön ”varhaiseen tapaan, jonka mukaan pappi läksiäissaarnassa puhutteli omaisia vainajan puolesta”.

Lapsivainajan suulla esitetty kuvaus leposijastaan saa suorastaan makaabereja piirteitä:

Neljä muistorunoa yhdellä arkilla

Puolisentoista vuotta pikku-Fonténin kuoleman jälkeen, todennäköisesti heti alkuvuodesta 1765, Tuomas Ragvaldinpoika sai jälleen kerran tehtäväkseen jälkimuiston laatimisen. Tällä kertaa vainajia oli kokonaista neljä sisarusta samasta perheestä. Joulun 1764 aikoihin Turun jalkaväkirykmentin rykmentinkomissaari Didrich Johan Schlyter ja hänen puolisonsa Eva Charlotta Wellingk menettivät alle kuukaudessa kolme pientä tytärtään, kaikki samaan tautiin. Kuolinsyyksi on kirjattu bröstfeber eli keuhkokuume tai keuhkotulehdus.

Ensimmäisenä, joulukuun 5. päivänä, kuoli kolmivuotias Elisabeth Dorothea. Häntä seurasi pian puolitoistavuotias pikkusisko Margareta Christina, jonka kuolinpäiväksi on kirkonkirjoihin merkitty 15. joulukuuta, mutta muistorunopainatteen mukaan tyttö kuoli joulupäivänä. Kumpi kuolinpäivä sitten olikaan, kuinka murheellinen joulu Schlyterin perheessä onkaan vietetty! Isosisko Eva Charlotta sinnitteli pisimpään, mutta hänkään ei ehtinyt täyttää kuutta vuotta vaan kuoli vuoden 1765 ensimmäisenä päivänä. – Perheen lapsista jäi eloon vain vuonna 1760 syntynyt Gotthard Johan, ja loppiaisaattona 1767 perheeseen syntyi vielä kaksoset Adam ja Eva. Nämä kolme lasta elivät aikuisiksi asti.

Surevat vanhemmat halusivat teettää tyttösilleen muistorunon, ja samassa yhteydessä sopi muistaa myös siskosten vauvana kuollutta veljeä, isänsä kaimaa Didrich Johania, joka oli elänyt vain neljä kuukautta, huhtikuusta elokuuhun 1757 (vaikka runoarkin nimiössä lukeekin 1759). Ruotsinkielinen perhe mitä ilmeisimmin osasi myös siinä määrin suomea, että tehtävän sai Tuomas Ragvaldinpoika, joka runoili vain suomeksi. Tuomas ei kitsastellut runojen määrässä, ja niinpä samaan nelisivuiseen arkkipainatteeseen mahdutettiin neljä runoa, kullekin lapselle omansa ja jokainen eri virsisävelmään sovitettuna. Tilan säästämiseksi teksti on ladottu säkeistön mittaisiksi pötköiksi säerajoista piittaamatta.

Tällainen lapsivainajien yhteinen muistaminen ei ollut aivan tavatonta; ainakin kirjallisuudentutkija Eeva-Liisa Bastman on esitellyt Ajan virrasta kirjoituksen ikuisuuteen -blogissaan samantapaisen yhteisjulkaisun 1650-luvulta. Tuolla kertaa kolme Tollen perheeseen kuulunutta sisarusta sai kuitenkin yhden yhteisen hautarunon, jonka laati Turun akatemiassa opiskellut Petrus Magnus Gyllenius.

Rykmentinkomissaari Schlyterin perhe oli sääty-yhteiskunnan arvoasteikossa selvästi Tuomas Ragvaldinpoikaa korkeammalla. Niinpä runoilija tituloi nelikuukautista poikavauvaa herraiseksi ja tämän siskoja mamselleiksi ja neitsyisiksi. Tuomas Ragvaldinpojan ja Schlyterien välinen yhteys säilyi kuitenkin sen verran tiiviinä, että kun Tuomaan esikoispoika Juhana kastettiin syyskuussa 1769, arvovaltaisten kummien joukossa oli rykmentinkomissaari Schlyterin rouva Eva Charlotta Wellingk.

Tervetuloa taivaaseen!

Vaikka Schlyterin pienokaistenkin ”murheen lauluissa” keskiössä ovat kehotuksen sanat vanhemmille ja muille jälkeen jääville, Tuomas Ragvaldinpoika on ripotellut runoihin myös yksilöllisempää sisältöä. Didrich Johanille omistetusta runosta käy ilmi, että pojan kutsumanimenä on todennäköisesti ollut Johan, sillä häntä kutsutaan Johannekseksi:

Eva Charlottan muistoruno on kokonaisuudessaan kirjoitettu minä-muodossa:

Tyttö on päässyt taivaan iloon viettämään iäistä uuttavuotta. Hänellä on tarjota lohdutuksen sanoja sureville vanhemmille:

Elisabeth Dorothea saa omassa runossaan kirkonkirjan tiedoista poikkeavan diagnoosin:

Jonkinlaisia vatsavaivoja tytöllä on ilmeisesti ollut, mutta tuskin sentään virtsakivitautia.

Taivaassa hänen sieluaan ovat vastaanottamassa Jeesus ja Johannes-veli, jota pikkusisko ei maan päällä ole ehtinyt nähdäkään, koska veli on kuollut neljä vuotta ennen siskon syntymää. Jeesus toivottaa tytön tervetulleeksi: ”Ole turwas piscuinen, Terwe tuloo tyttären!” Ja veli huikkaa iloisesti: ”Terwe, terwe sisaren! – – Cuulen hywän sanoman, Ettäs woitit mailman.”

Joulun alla kuollut Elisabeth Dorothea saa taivaassa monin verroin maallisia joululahjoja kalliimmat varusteet: juhlavaatteet yllensä ja kruunun päähänsä. Rintakuumeesta kärsinyt tyttö saa myös ”rinnan selkiän” ja vieläpä ”kielen kerkiän”.

Puolitoistavuotiaana kuolleen Margareta Christinan runolle ei ole jäänyt paljoakaan tilaa. Ehkä osin siksi runossa tapahtuu kovin äkkinäinen siirtymä kolmannessa persoonassa kulkevasta kerronnasta minä-muotoiseen kuvaukseen taivaan iäisestä joulujuhlasta:

Sotatiellä pikaisesti

Tuomas Ragvaldinpoika kirjoitti jälkimuiston myös ainakin yhdelle omalle lapselleen. Hänen kahdeksasta lapsestaan aikuisiksi eli vain kaksi, vuonna 1769 syntynyt Juhana ja vuonna 1772 syntynyt Leena. Tuomas ei kuitenkaan päässyt nauttimaan turvatuista vanhuudenpäivistä Juhanan perheen parissa. Vuosina 1788–1790 käytiin niin sanottua Kustaan sotaa Venäjää vastaan, ja sinnehän parikymppinen Juhana ilmoittautui vapaaehtoiseksi. Ennen lähtöään poika varoitti isäänsä:

Sille tielleen poika jäi. Omien tykistötulitus koitui Juhanan kohtaloksi ”sota tiellä pikaisesti.” Ilmeisesti tämä tapahtui vuonna 1790, jolloin isä-Tuomas oli noin 65-vuotias. Toivottavasti johtuu vain runomitasta, että isä ilmoittaa poikansa iän kovin epämääräisesti: ”Ikänsä oli muistaxen; yxikolmatta kymmenen”.

Tykinammus teki pahaa jälkeä:

Voluntääri Johan Lindströmin raskas jälkimuisto

Omalle pojalleen Tuomas Ragvaldinpoika ei kirjoittanut vain yhtä muistorunoa vaan kokonaisen viiden virren sarjan. Silti näissäkään virsissä ei ole kovin paljoa henkilökohtaista sisältöä. Se kuitenkin käy ilmi, että isä oli huolissaan pojan sieluntilasta ja huojentui ainakin osittain, kun Juhanan päällikkö kertoi, ”Ett hän ain siinä Teltiskin, tahdoi oll kusa weisattin” ja ”Myös wähä ennen kuolemaans, pyysi kuul saarna sanaa kans, joukosa ripill olla myös; synnin päästöllä itze työs.” Ehtoollisellakin Juhana kuului käyneen.

Viimeinen viidestä virrestä on Juhanan hyvästijättö omaisille. Vainaja hyvästelee isän ja äidin, sisarensa ja tätinsä, tutut ja ne tuntemattomatkin sukulaiset, joita ei ole ehtinyt eläessään tavata. Äidiksi runossa mainittu nainen on itse asiassa Juhanan toinen äitipuoli; pojan oma äiti oli kuollut jo vuonna 1776, pian vanhempien kipeän avioeron jälkeen, ja isä-Tuomas oli nyt kolmatta kertaa naimisissa. Herää kysymys, oliko Juhana tätä uutta äitipuolta ehtinyt nähdäkään vai oliko lähtenyt sotaan jo ennen joulukuuta 1788, jolloin isä solmi kolmannen aviliittonsa. Tuomas Ragvaldinpoika eli vielä neljätoista vuotta poikansa kuoleman jälkeen.

Veisataan niin kuin ”Ihminen, jonk’ Jumal’ loi”

Tuomas Ragvaldinpoika on sepittänyt runot tuttuihin virsisävelmiin, joten ne on tarkoitettu laulettaviksi tai ainakin niitä on mahdollista laulaa. Onkohan esimerkiksi Schlyterin perheessä laulettu näitä murheen lauluja joulun aikaan? Tuomaan säkeitä tähän kopioidessani aloin ihan vaistomaisesti hyräillä virsiä, joihin säkeet sopivat.

Kolmesta tarkastelemastani arkkipainatteesta sisältyy Vanhan kirjasuomen sanakirjan lähteisiin vain varhaisin, vuonna 1763 painettu ”Christillinen Jälkimuisto – – Anders Daniel Fontenin Cuoleman ja Hautamisen ylitze”. Suomenkielisiä arkkiveisuja on ylipäänsä otettu sanakirjan lähteiksi hyvin rajallisesti, vaikka varsinkin sotatapahtumista, rikoksista ja onnettomuuksista kertovat uutismaiset arkkiveisut ovat voineet olla hyvinkin laajalevikkisiä ja niistä on saatettu ottaa useita painoksia. Sen sijaan jälkimuistot samoin kuin muutkin henkilörunot ovat olleet tilannesidonnaisempia ja levikiltään suppeampia, joten on ymmärrettävää, että niiden kohdalla vanhan kirjasuomen sanakirjatyössä ei ole alun pitäenkään tähdätty kaikenkattavuuteen.

---

Esitellyt runot

Lisää Tuomas Ragvaldinpojasta ja hautarunoista

• Pekka Raittila: Tuomas Ragvaldinpoika. Hengellinen arkkivirsirunoilija. Tyrvään seudun Museo- ja Kotiseutuyhdistyksen julkaisuja XXI. 1949.