”Miksi me opiskellaan äikkää?”
Ei ole sellaista yläkoulun luokkaa, josta ei jossain vaiheessa kajahtaisi ilmoille tämä kysymys. Joskus kysymyksen kuulee jo heti elokuun alkumetreillä, välillä sitä oikein odottelee vielä kevätpuolella. ”Nonni”, ajattelen kysymyksen kuultuani, ”tulihan se sieltä”, ja jään odottamaan tutuksi tullutta jatkoa.
”Viimeistään tokaluokan keväällä kaikki osaavat lukea ja kirjoittaa! Miksi äikkää opiskellaan vielä sen jälkeen?”
Vau! Taas halutaan tietää, minkä tähden jotain tehdään ja mihin tekemisellä tähdätään! Mahtavaa! Mielekkään olemassaolon kannalta aivan oleellinen kysymys!
Sitten vähän mietitään, missä kaikkialla ja mihin kaikkeen äikkää tarvitaan. Leikitellään ajatuksella, jospa se äikkä tosiaan jäisi pois lukujärjestyksestä tokaluokan jälkeen. Hahmotellaan, mitä äikän tilalla olisi ja mitä ehkä saattaisi käydä, jos sitä äikkää ei ihmisen kiusana ynnä riesana olisi. Pohdiskellaan, miten äikkä näkyy erilaisissa töissä ja opiskelemisessa, elämässä ylipäänsä.
Peruskoulun yleissivistävyyden mainitsen ani harvoin. Sillä kun on vähän sama vaikutus teinilaumalle kuin jos sanoisi, että te nyt vaan opiskelette näitä juttuja, koska joku muu on päättänyt niin enkä kyllä itsekään aina tiedä, mikä järki ja tolkku kaikessa on.
Silloin tällöin läväyttelen esille biologian kokeita, historian esseen tehtävänantoja ja kemian projektityön ohjeita, joita on luettu niin ja näin. On jätetty vastaamatta johonkin kysymykseen eikä huomattu, mitä piti tehdä. Yllättävää kyllä se hissan maikkakin on saattanut ärsyyntyä, kun esseitä on kynäilty vailla kalpeaakaan kappalejaotusta. Bilsan maikka on ihmetellyt, onko erään tehtävän tehtävänantoa luettu ollenkaan. Kemian ope on varmasti varoitellut tekstivarkauksista, mutta niin vain saanut luettavakseen kasan internetin syövereistä imaistuja ihmeitä, joita viitseliäimmät ovat yrittäneet naamioida omiksi projekteikseen.
”Jos nämä asiat eivät ole äikkää, niin mikä sitten on? Näyttääkö silmä, ettei äikkää tarvitse enää opiskella?” haastan.
”Miten sulla VOI OLLA meiän muitten aineittein juttuja?” oppilaat vaikeroivat, ”sähän olet äikän ope!”
Kasvoillani käy häijy hymy. Oho, äikän ope puhuu muiden opejen kanssa ja on kuin onkin niin, että äikän asiat eivät jää pölyttymään äikän luokkaan, kun luokan ovi sulkeutuu oppitunnin jälkeen. Ihan aikuisten oikeesti äikkä on ihan oleellinen juttu melkein minkä vain homman tekemisessä.
”Ja niitä pilkkuja……niitä tarvitaan melkein aina, kun kirjoitetaan. Miksi niitä ei sitten ole viisaasti viljelty näissä koevastauksissa?” mulkoilen ympärilleni koenivaska kädessäni yläilmaa viuhtoen.
”Sä et VOI OLLA tosissas! Ei tää ollu mikään pilkkukoe vaan se oli esseevastaus!”
”Ei ollut pilkkukoe ei, se koe on ollut jo. Monta kertaa. Mutta kun niitä pilkkuja on tarkoitus KÄYTTÄÄ. Melkein AINA kun kirjoittaa. Eikä riitä, että niitä lämpimästi ajattelee, ne pitää aivan oikeasti piirtää näkyviin. Pilkkuja riittää kyllä, eivät ne käyttämällä sukupuuttoon kuole.”
Kynnenaluset mopoöljyssä pikkuruisen pilkun paikka maailmankaikkeudessa tuntunee todella mitättömältä. Kovin tarkkaa on välillä äikkä, toisinaan pilkuntarkkaa. Ja sitten ovat vielä nämä muiden oppiaineiden näkökulmat, jotka ihailtavan tiukasti ovat päänuppeihin tarttuneet:
”Kuluu kynä, vähenee lyijy”, takarivistä sanaillaan.
”Pitää ajatella vähän luonnonvarojakin”, toinen säestää.
”Käden väsymistä kanssa”, kuorolainen jatkaa.
”Ihan luovasti lohkaistu”, ilahdun, ”aivan somasti omalla rakkaalla äidinkielellänne pilkkutuska sanoiksi aseteltu!”
KATARIINA KNUUTINEN
Äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori, Järvenpään yhteiskoulu. Omakuva.
Äikät-palstalla äidinkielenopettajat kirjoittavat kielestä koulun näkökulmasta. Mitä kielestä puhutaan nyt?