Ruotsin valtakunnassa elettiin vuonna 1766 niin sanottua vapauden aikaa, jolloin säätyjen valta oli suurimmillaan suhteessa kuninkaan valtaan. Joulukuun 2. päivänä säädyt hyväksyivät Tukholmassa uuden painovapausasetuksen, jolla oli komea nimi: ”Kuning:sen Maj:tin Armollinen Asetus, Wapaudesta Kirjoitta ja Prändätä”. Asetuksen allekirjoitti ja vahvisti sinetillään tavan mukaan silloinen kuningas Aadolf Fredrik.
Yksi painovapauden edistäjistä oli Alavetelin kappalainen Anders Chydenius (1729–1803), joka edusti valtiopäivillä Pohjanmaan papistoa. Chydeniuksella oli valtiopäiville lähtiessään ollut agenda: hän tahtoi, että Pohjanmaan rannikkokaupungit saisivat vapauden harjoittaa ulkomaan- ja kauttakulkukauppaa. Nyt systeemi oli niin turhauttava, että esimerkiksi Kokkolan kauppiaat joutuivat kuljettamaan lastinsa Tukholmaan, purkamaan ne laivasta ja suorittamaan tapulimaksun ennen kuin pääsivät myymään kauppatavaransa tukholmalaiskauppiaalle – tai lastaamaan uudestaan omaan laivaan ja kuljettaman eteenpäin.
Chydenius vietti valtiopäivillä kaikkiaan puolitoista vuotta ja ehti tuona aikana puhua ja kirjoittaa monen muunkin asian puolesta. Yksi niistä oli sanan- ja painovapaus. Chydenius oli entuudestaan kiinnostunut talouspoliittisista kysymyksistä, mutta valtiopäivämiehenä hän tempautui mukaan ajamaan myös aineettomamman sananvapauden asiaa. Näin hän itse kuvaa näitä vaiheita painovapausmietinnössä, jonka laati vuonna 1765 asetuksen pohjaksi:
[M]inkään asian hyväksi en työskennellyt näillä valtiopäivillä niin ahkerasti kuin kirjoitus- ja painovapauden. Nordencrantzin kirjoitukset olivat jo siksi avanneet silmäni, että pidin sitä vapaan valtakunnan silmäteränä.
Taustalla vuosisatainen sensuuri ja valvonta
Aiempina vuosisatoina aina jokin instanssi oli säädellyt ja sensuroinut Ruotsin valtakunnassa julkaistavaa kirjallisuutta sekä valvonut kirjallisuuden maahantuontia. Kirjoilla ja muilla painotuotteilla ei saanut pilkata hallitsijoita, horjuttaa oikeaa uskonoppia eikä häiritä valtakunnan rauhaa.
Juuri vapauden ajan kynnyksellä, vuonna 1717, oli annettu kielto pseudomystisen, alkemistisen ja muun ”viettelevän”, erityisesti ateistisen, kirjallisuuden levittämisestä. Mutta painoluvan epääminenkään ei estänyt kirjanpainajia painamasta esimerkiksi radikaalipietistisiä teoksia – ne vain painettiin ilman tekijän ja kääntäjän nimeä ja julkaisutietoja. Eikä viranomaisten valvonta ulottunut yksityiskirjastoihin. Jos oli varoja ja kontakteja ulkomaille, omaan kirjastoonsa pystyi hankkimaan kiellettyäkin kirjallisuutta.
Chydeniuksen mainitsema valtiopäiväedustaja Anders Nordencranz (1697–1772) oli jo vuosikymmeniä puolustanut painovapauden aatetta jouduttuaan itse kärsimään ankarasta sensuurista. Kansliakollegio oli muun muassa evännyt vuonna 1756 painatusluvan Nordencranzin kirjoitukselta, jolla on paljonpuhuva nimi: ”Oförgripliga Tankar om Frihet i bruk af Förnuft, Pennor och Tryck” (Itsestään selviä / Laillisia ajatuksia järjen, kynän ja kirjapainon käytön vapaudesta).
Vapaus, julkisuus ja vastuu
Mitä vuoden 1766 painovapausasetuksessa sitten säädettiin? Katsotaan.
Kolmessa ensimmäisessä pykälässä luetellaan aivan entiseen malliin, ettei saa kirjoittaa eikä painaa mitään, mikä
1) vastustaa oikeaa oppia tai pilkkaa Jumalaa
2) vastustaa perustuslakeja tai panee ne koetukselle
3) häpäisee tai pilkkaa kuningashuonetta, kuninkaan neuvostoa, valtakunnan säätyjä, virkamiehiä tai ketä hyvänsä kansalaista.
Mutta sitten tulee uutta: ”pitä kaikki, kuin ei sitäwastan [so. ensimmäisten pykälien sisältöä vastaan] selkiästi sodi, pidettämän luwallisna Kirjoitta ja Prändätä”.
Siis mikä ei ole nimenomaan kiellettyä, on sallittua!
Varmemmaksi vakuudeksi asetuksessa on kuitenkin pitkä luettelo tieteenaloista ja aiheista, joista tällä edellytyksellä on luvallista julkaista painotuotteita. Erityisen tarkkaan luetellaan kaikki ne tuomioistuimien, virastojen, säätyjen ja valtiopäivien tuottamat tekstilajit, joita saa painattaa. Myös arkistoista saa pyytää asiakirjajäljennöksiä, ja niissä voi käydä itsekin asiakirjoja kopioimassa. Tässä puetaan sanoiksi asiakirjojen julkisuusperiaate.
Sanan- ja painovapaus tekee turhaksi ennakkosensuurin, joten sensorin virka lakkautetaan ja kansliakollegiolta poistetaan oikeus hyväksyä tai hylätä painatettavat kirjoitukset. Mutta ei vapautta ilman vastuuta – nyt vastuun kantavat kirjoittajat ja kirjanpainajat, ja sen merkiksi kirjan nimiölehdelle tulee painaa tekijän ja painajan nimi sekä julkaisuvuosi. Määräys ei ole kuitenkaan ehdoton, vaan kirjoja on edelleen mahdollista julkaista ilman tekijän nimeä, mutta siinä tapauksessa kirjanpainajan tulee turvata oma selustansa ottamalla tekijältä kirjallinen vakuutus, että tämä tosiaan on kirjoittanut painettavan julkaisun.
Ei vapautta ilman vastuuta. Se on aiheellista muistaa myös vuonna 2016, jolloin on kovin helppoa päästää raivonsa valloilleen sosiaalisessa mediassa.
Mikä sitten oli Anders Chydeniuksen rooli painovapausasetuksen valmistelussa? Painovapauden tärkeydestä vakuututtuaan hän ryhtyi aktiivisesti toimimaan valtiopäivillä sen edistämiseksi. Hän oli mukana tekemässä anomusta sensuurin poistamisesta ja lailla säädetyn painovapauden voimaan saattamisesta, puolusti tätä anomusta menestyksekkäästi suuressa valiokunnassa ja laati asiasta lopulta mietinnön säätyjen päätöksenteon pohjaksi.
Vaan kuinkas sitten kävikään?
Omaelämäkerrassaan (1780) Chydenius kirjoittaa, kuinka tärkeä kirjoitus- ja painovapaus on kansakunnalle:
Kansakunnan vapaus on aina suhteessa sen painovapauteen, niin että kumpaakaan ei voi olla ilman toista. Mikäli kansa on vapaa, se hankkii itselleen painovapauden, mutta jos painotuotteet kahlitaan jonkinlaiseen holhoukseen, se on pettämätön merkki itse kansankin kahleissa olemisesta.
Vuoden 1766 painovapausasetus ei kuitenkaan ehtinyt olla kauan voimassa Ruotsin valtakunnassa. Jo vuonna 1774 sen korvasi uuden kuninkaan Kustaa III:n mielen mukainen ”Uudistettu Asetus Ja Käsky Kirjoittamisen- ja Pränttämisen-Wapaudesta”.
Uudistaminen merkitsi käytännössä tiukentamista: kun aiemmin oli voinut selvitä sakoilla kirjoitettuaan jotakin perustuslakia, kuningasta tai hallitusmuotoa vastustavaa, nyt moinen kirjoittelu sai valtiorikoksen statuksen ja saattoi johtaa kuolemantuomioon; myös lehdistösensuuri tiukkeni. Uskonnollisen kirjallisuuden ennakkosensuuri pysyi entisellään.
PS Entä Pohjanmaan rannikkokaupunkien kauppaoikeudet? Kyllä vain, vuosien 1765–1766 valtiopäivillä Oulu, Kokkola, Vaasa ja Pori saivat havittelemansa kaupankäyntivapauden.