Sanakirjasta etsitään tavallisesti tietoa sanoista: niiden merkityksistä, alkuperästä, iästä, käyttöyhteyksistä, tyyliväristä ja taipumisesta. Kaikki tällainen sanatieto ei löydy yhdestä ja samasta sanakirjasta, sillä sanakirjoja laaditaan eri tarkoituksiin ja erilaisille käyttäjille. Sanakirjoissa on myös niin sanottua ensyklopedista tietoa eli tietoa sanojen takana olevista asioista ja ilmiöistä.
Sekä substantiivia matka että verbiä matkustaa on käyttänyt jo Mikael Agricola vuonna 1544 painetusta Rucouskiriastaan alkaen. Nyt kokeilen, minkä verran voi päätellä menneiden vuosisatojen matkustamisesta pelkästään niistä Vanhan kirjasuomen sanakirjan hakusanoista, joissa matka on joko yhdyssanan alku- tai loppuosana.
Matkapaloviinaa matkasäkissä
Kun hakee merkkijonolla matka alkavia sanoja, saa listauksen vanhan kirjasuomen matka-alkuisista yhdyssanoista. Mukana on paljon tuttuja, edelleen käypiä tai ainakin ymmärrettäviä sanoja. Matkaavaeltavainen, matkamies ja matkankulkija merkitsevät kaikki matkustajaa, matkalaista. 1580-luvun kyytiasetuksesta löytyy myös kollektiivinen ilmaus matkaväki.
Pitkällä matkalla matkamies tarvitsee tietysti matkaevästä, ja nestemäisenä eväänä on matkapaloviinaa. Eväät ja mukaan otettavat varusteet eli matkatarpeet pakataan matkasäkkiin tai -reppuun. Niistä muodostuu matkakuorma eli -taakka joko matkalaiselle itselleen tai hevoselle.
Ennen lähtöä voi vielä rukoilla Agricolan Rucouskirian sanoin siunausta tulevalle matkakunnalle, yksinkertaisemmin sanottuna matkalle. Sitten vain tien päälle eli matkatielle, jota on kutsuttu myös matkaväyläksi. Matkaveräjät eli tiellä olevat veräjät täytyy avata matkalaisille ja sulkea heidän jälkeensä.
Matkanteko on turvallisempaa ja matkapäivät sujuvat rattoisammin matkakumppanin eli -toverin seurassa. Vaikkei käytössä olisikaan suuren suurta matkarahaa eli -traktamenttia, onneksi matkakulut eli -kustannukset voi jakaa matkakumppanusten kesken.
Matkakirja esitettävä viranomaisille
Pientä selitystä vaativat ehkä sanat matka-apteekki, matkahame, matkahevonen, matkakalu ja matkakirja. Matka-apteekki on kompakti lääkevarasto, jollaista piirilääkäri oli 1760-luvulla annetun asetuksen mukaan velvollinen pitämään valmiudessa kotonaan ja mukana potilasmatkoillaan. Kutakuinkin samaahan matka-apteekki merkitsee nykykielessäkin, mutta samaa sanaa on käytetty myös matkalle mukaan otettavaksi sopivasta lääkitysohjekirjasta.
Matkahameen saattoi matkamieskin pukea ylleen, sillä hame on aikoinaan merkinnyt myös viittaa. Vuonna 1644 painetussa koululaisten latinalais-ruotsalais-suomalaisessa sanastossa latinan sana penula on selitetty suomeksi sanoilla ”sade eli matca hame”.
Kestikievareissa matkustaja sai vaihtaa väsyneen matkahevosensa eli matkalle vuokraamansa hevosen uuteen seuraavalle etapille. Matkakalu-sanaa ei ole käytetty matkatavaroista vaan matkustajien kuljettamiseen käytetystä ajokalustosta; 1660-luvulta olevan asetuksen mukaan kyyditysvelvollisten talonpoikien piti ”tuleman cohta ilman wijwytöstä crouwin hewoistens ia matca caluins cansa”.
Matkakirja on ainakin 1500-luvulta asti tarkoittanut matkustuslupaa; esimerkiksi 1740-luvulla kiellettiin asetuksella ”Caicki irrtain-Wäki yhteisesti – – culkemasta ymbärins Maata – – cosca ej heillä ole rehellisiä Passeja eli Matcakirjoja ylösnäyttä”. Mutta Christfrid Ganander on käyttänyt sanaa myös nykymerkityksessä. Neuvoessaan Eläinden Tauti-Kirjassa (1788) parannuskeinoa ”Eläinten Ruttoon ja Loukkaus Tautiin” hän viittaa Carl von Linnén matkakirjaan eli matkakertomukseen. Gananderin satukirjasta vuodelta 1784 puolestaan opimme, millainen matkapassi avaa kaikki portit: ”Raha ja antimet owat paras matka passi yli koko mailman”.
Edesmatkalta takaisinmatkalle
Vanhan kirjasuomen sanakirjassa sana-artikkelin matka lopusta löytyy yhdyssanaluettelo, josta näkee yhdellä silmäyksellä sanakirjan kaikki matka-loppuiset yhdyssanat. Aakkosten alkupäähän sijoittuviin yhdyssana-artikkeleihin pääsee suoraan luettelon linkeistä, loppupään yhdyssana-artikkelit odottavat vielä laatimistaan.
Matka-loppuisten yhdyssanojen alkuosista useimmat ilmaisevat, mikä on matkan tarkoitus tai päätepiste: hupa- eli huvitusmatkalle on lähdetty huvin vuoksi, markkinamatkalle myymään tai ostamaan mutta monesti varmaan hupiakin hakemaan. Sanaa kulkumatka on eräässä 1740-luvun asetuksessa käytetty hylkeenpyyntiretkestä.
Kirkkomatkalta ja pilagrimimatkalta (sana pyhiinvaellus on vasta 1860-luvun tuotetta) puolestaan on haettu sielunravintoa ja syntien sovitusta. Käräjämatkan tarkoituksena on ollut osallistua käräjille, ja sotamatkalle on lähdetty kuninkaan käskystä. Mutta voi sitä, joka on joutunut pakomatkalle!
Sana päivämatka esiintyy genetiivialkuisena, siis asussa päivänmatka, 1680-luvun lopulta olevassa kiitoskirjoituksessa, jossa selostetaan ”Romin Keijsarin” eli Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarin Leopold I:n joukkojen Osmanien valtakuntaa vastaan saavuttamasta voitosta. Tekstissä kerrotaan, kuinka ”Keisarin Wäki – – muutamain Päiwän matcain jälken perindö Wihollisen [perivihollisen] – – löytä osaisitt”.
Omanlaisensa päivämatka on myös sapatinmatka, jonka mainitsevat postilloissaan sekä Eerik Sorolainen 1620-luvulla että Johan Wegelius nuorempi 1740-luvulla. Wegelius kertoo Öljymäen sijaitsevan ”läsnä Jerusalemita Sabbathin matcan, taicka 2000. askelda eli lähes neljännexen perincuulema”. Tuo 2 000 askelta eli vajaa neljännespeninkulma oli se matka, joka juutalaisten oli sallittua kävellä sapattina.
Meno- ja tulomatkasta on puhuttu ihan nykyiseen malliin, mutta niitä vastaavalla tavalla käytetään eräässä 1760-luvun asetuksessa sanoja edes- ja takaisinmatka:
merimatcoilla Laiwanomistajan pitä oleman Purjehtimisen oikeuttansa paitsi, jos hän pidäis salana jongun, joca edes- eli tacaisinmatcalla – – olis poismennyt
Ulosmatka, joka on kaikilla edessä
Merimatkojen rinnalla on tehty maamatkoja, joihin on saattanut sisältyä pitkiäkin metsämatkoja eli metsätaipaleita. Jollei käytössä ole hevosta, kyseessä on jalkamatka. Ulkomaille suuntautuvaa matkaa on jo 1700-luvulla kutsuttu ulkomaanmatkaksi mutta myös ulkomatkaksi. Silloin, kun matkamies ei ole jäänyt sille tielleen, on ennen pitkää ollut edessä paluu isänmaahan ja koti- eli kotiatulomatka.
On kuitenkin yksi ulosmatka, jolta ei ole paluuta: se viimeinen lähtö, josta Christfrid Ganander vuonna 1771 riimitteli esimiehensä Laihian kappalaisen Israel Reiniuksen muistorunossa:
Tuonen töitä tutkistelles
Meidän muistamme menomme
Ulos matkam mailmasta.
Olipa siinä matka-sanoja! Ja kunhan sanakirjanteossa ehditään r-kirjaimeen asti, luvassa on reissu- ja retki-sanastoa. Paraikaa tekeillä on pi-alkuisia sana-artikkeleita, esimerkiksi pyhiinvaellusta merkitsevät pilagriminreissu ja pilagriminretki. Kristoffer-kuninkaan maanlaissa säädetään, mitä kotiin jäänyt puoliso voi tehdä lasten elatuksen turvaamiseksi, jos toinen viipyy pitkäänkin pilagriminreissullaan. Tässä Ljungo Tuomaanpojan suomennosta vuodelta 1601:
iuoxe mies pois waimons tykö, eli waimo miehens tykö eli lähte Pilagrimin reisulle, ia lapset elatosta taruitzeuat, Sen quin cåtona istu ålkan walta mydhä mitä hän tahto irtaimesta calusta lasten ruaxi
Heräsikö aikamatkakuume? Ei hätää, sillä lisää aikamatkailua on tiedossa pitkin helmi- ja maaliskuuta Mikael Agricola -seuran luentosarjassa Retkiä Agricolan maailmaan. Sarjaan jopa sisältyy yksi täysin matka-aiheinen ilta, jonka aikana Kaisa Häkkinen esittelee Mikael Agricolan teosten matkasanastoa ja Ilari Aalto kertoo matkustamisesta keskiajan ja 1500-luvun Suomessa.