Jos kysyttäisiin raamatunkohtaa, jossa puhutaan linnuista, mikä sinulle tulisi ensimmäisenä mieleen? Ehkäpä sama kuin minulle – tämä vuorisaarnan kohta, jossa Jeesus kehottaa kuulijoitaan luottamaan Jumalan huolenpitoon:
Katsokaa taivaan lintuja: eivät ne kylvä, eivät ne leikkaa eivätkä kokoa varastoon, ja silti teidän taivaallinen Isänne ruokkii ne. (Matt. 6:26, Uusi testamentti 1992)
Evankelistoista paitsi Matteus myös Luukas selostaa Jeesuksen vuorisaarnaa, mutta Luukkaan evankeliumissa esimerkillisen huolettomat linnut on nimetty tarkemmin:
Catzelcat Corppi, eiuet ne Kylue, eike mös eloleicka, ei ole heille mös Kellarite, eike Aitta, ia Jumala heite quitengi elette (Luuk. 12:24, Se Wsi Testamenti 1548)
Mikael Agricolan suomennokseensa valitsema korppi kuulostaa suorastaan modernilta verrattuna seuraaviin raamatunsuomennoksiin, joissa puhuttiin kaarneista aina vuoteen 1938 asti. Kaarnehan on vanha omaperäinen nimitys korpille, korppi puolestaan nuorempi laina ruotsista. Vasta vuoden 1992 suomennoksessa Jeesus kehottaa jälleen katsomaan korppeja.
Jo silloin, kun kirjasuomi taapersi lapsenkengissään, jouduttiin kirjoittamaan abstrakteista asioista lukijakunnalle, jonka kokemuspiiri saattoi olla hyvin suppea. Miten saada sanoma perille ymmärtämisen esteistä huolimatta?
Kuten Jeesus vuorisaarnassa, myös vanhan kirjasuomen aikaiset kirjoittajat – usein kirkonmiehet – tarttuivat rohkeasti tehtäväänsä ja havainnollistivat tekstiään oletuslukijoidensa elämänpiiristä ja luonnosta otetuilla esimerkeillä. Tässä kirjoituksessa keskityn siihen, mitä opittavaa ihmisillä olisi lintujen ominaisuuksista ja käyttäytymisestä, ainakin vanhojen tekstien mukaan.
Haikara tietää aikansa
Vuonna 1791 ilmestyi Hyödyllinen Huwitus Luomisen Töistä, ensimmäinen luonnontieteitä käsitellyt suomenkielinen teos. Kirjoittaja ei kuitenkaan ollut kukaan Turun akatemian professoreista vaan Sotkamon kirkkoherra Johan Abrahaminpoika Frosterus.
Teoksessa kuvataan elävästi luomakunnan monimuotoisuutta ja linnuille on omistettu kokonainen luku. Koska Frosteruksen kirja on tarkoitettu ”Yxinkertaisille awuxi Jumalan Hywyden Tundoon Ja Palweluxeen”, myös linnut pääsevät opettamaan ihmisiä.
Oman opetuksensa ihmisille antavat muuttolinnut. Frosterus viittaa Jeremian kirjan jakeeseen, jossa muuttolintuja verrataan Jumalan lakia tottelemattomiin ihmisiin:
Haikara taiwan alla tietää aikansa, Mettinen, Kurki ja Pääskyinen huomaitzewat aikansa, koska heidän pitä tuleman jällen; waan minun Kansani ei tiedä Herran oikeutta. (Jer. 8:7, Biblia 1776)
Niin haikara, mettinen eli metsäkyyhkynen, kurki kuin pääskynenkin osaavat saapua oikeaan aikaan vuodesta toiseen. Ne noudattavat Jumalan määrittämää aikataulua. Mutta voi ihmisiä, jotka eivät välitä noudattaa Herran lakia eivätkä piittaa Jumalan kutsusta, kun heillä vielä olisi aikaa sen kuulemiseen!
”Surkia asia”, Frosterus puuskahtaa, ”ettei ihmiset ota waarin heidän ajastansa joka on lyhyt, mutta ylönkallis. Oppikam taiwan linnuista, he andawat meille muistutuxen.”
Muistutus Jumalan kiitokseen
”Kuulkam linduin moninaista suloista äändä, jotka kilwasa laulawat”, Frosterus kehottaa lukijoitaan. ”Aamulla warhain owat he walmisna niin pian kuin auringo nouse” ja yltyvät laulamaan. Linnut näyttävät esimerkkiä kristityille:
Ne pitä oleman ihmisille muistutus Jumalan kiitoxeen, sillä ihminen on saanut usiammat ja suuremmat lahjat.
Hyvin samaan tapaan on linnunlaulua kuulostellut Thomas Stenbäck vuonna 1750 laatimassaan Nicolaus Aeimelaeuksen ruumissaarnassa:
Kyllä joca lindu hywällä ilmalla laulaa; mutta se parhan constin taitaa, joca pahallakin säällä caunijn weisun cuulua anda. Ja nijn Jumalan lapset tekewät.
Kiitoslaulu kaikukoon Jumalan lasten suista myös vastoinkäymisissä, teroittaa Stenbäck kuulijoidensa ja lukijoidensa mieliin.
Västäräkkein tapa puhua
Lintumaailmasta löytyy esimerkkejä myös kartettavasta käytöksestä. Jeremian kirjassa varoitetaan lintuvertauksin haalimasta omaisuutta vääryydellä:
Joka vääryydellä hankkii omaisuutta, on kuin peltopyy, joka hautoo vieraan linnun munia. Jo voimiensa päivinä hän menettää kaiken, ja lopulta hän on pelkkä narri. (Jer. 17:11, Vanha testamentti 1992)
Tämä esimerkki on nyt vuoden 1992 suomennoksesta, sillä 1500–1700-lukujen suomennoksissa on puhuttu yleisesti vain linnusta ja esitetty tämä vertaus muutenkin hiukan eri tavoin:
quin iocu Lindu Munians hauto, ia ei nijte coori (Agricola: Weisut ja Ennustoxet 1551)
nijncuin lindu muni ja ei haudo (Biblia 1642)
Alankomaalaisen oppineen Erasmus Rotterdamilaisen käytösopas Cullainen Kiria, Nuorucaisten Tapain sijwollisudest on julkaistu suomeksi vuonna 1670; latinankielinen alkuteos on vuodelta 1530. Erasmus opastaa nuorta oppilastaan Burgundin Henrik-prinssiä muun muassa säätelemään ja tulkitsemaan ilmeitä ja eleitä. Lintumaisen eloisaa ruumiinkieltä Erasmus ei arvosta:
Tawatoin on heitellä Käsiwarsians, leikitä Sormillans, hoiperrella Jalwoillans: Lyhykäisest: eij Kielellä mutta coco Ruumilla puhua, joca sanotan Turturduwain [turturikyyhkysten] eli Wästäräckein tawaxi, eikä palion puutu Harackain tawasta.
Riikinkukko on ylen korea
J. A. Frosterus puolestaan nostaa Hyödyllisessä Huwituksessaan varoittaviksi esimerkeiksi riikinkukon ja papukaijan, kaksi suomalaislukijoille varsin eksoottista lintua.
Riikin-kukko on ylön koria: koska hän lewittä hänen suuren pyrstönsä, niin siinä on sekä kullan että muiden painetten [= värien] suuri ja moninainen kaunistus, mutta hänen äänensä on ylön kehno, ei hän ollengan kelpa laulamaan, wähä puuttu ettei ihmiset ole häneen werrattawat, jotka unohtawat Jumalan nöyrän kiitoxen.
Tässä Frosterus tuntuu tekevän silmänkääntötempun korea-adjektiivin merkityksillä. Riikinkukko on korea eli kaunis ja monivärinen värikkään pyrstönsä takia, mutta korea on vanhan kirjasuomen vuosisatoina merkinnyt myös ylpeää ja ylimielistä. Niinpä Frosterus ottaa näyttävän mutta rumaäänisen linnun vertauskohdaksi ylpeälle ja kiittämättömälle ihmiselle, joka ei muista kaiken saamansa hyvän olevan lähtöisin Jumalalta.
Papukaija oppii osoittelemaan ihmisten sanoja
Papukaija – Frosteruksen sanoin papegaija – puolestaan on taitava osoittelemaan eli matkimaan ihmistenkin puhetta:
Papegaija on harakan suurunen lindu, se oppi osotteleman ihmisten sanoja, joita hän on usein kuullut
Tästä matkimiskyvystään papukaijalla ei kuitenkaan ole hyötyä, koska ”ei hänellä ole ymmärrystä, että hän taidaisi niitä sanoja sowitta asiaan kuin pidäisi ja somas olisi”. Sama pätee Frosteruksen mukaan ihmiseen:
ei puheen wilja tee kelpo ihmistä, ja että lukia Christillisyden lukuja kuin lapsudesta owat opetetut, ei se wielä tee kelwollista Christittyä, enämbätä sihen tarwitan
Myös Anders Björkqvist vertaa nimikristittyjä papukaijaan postillassaan Uskon harjoitus Autuuteen, joka on ilmestynyt vuonna 1801. ”On nimi-christitty kuollut, ehkä [= vaikka] hän pitää elämän sanaa suusans”, Björkqvist varoittaa saarnakokoelmansa toisessa osassa. Nimikristityt kyllä saavat ”muilta opituista puheista näyttämään itzens Christityxi”, mutta itse asiassa he ovat ”Papukajan kanssa peräspuhujat”.
Kun kukko tavattomalla ajalla laulaa
Vaikka lintujen käyttäytymisestä voi monessa tapauksessa ottaa oppia, suoranaisena ennusmerkkinä lintujen toimintaa ei vanhimman raamatunsuomennoksen mukaan sovi pitää. Kolmannessa Mooseksen kirjassa (3. Moos. 19:26) kielletään ennustamasta merkeistä. Vuoden 1642 Bibliassa tässä kohtaa kielletään nimenomaan lintujen ääntelystä ennustaminen: ”Ei teidän pidä totteleman linduin huuto eli walidzeman päiwiä.”
Toisessa aikakirjassa kerrotaan, miten Manasse toimi tätä kieltoa vastaan: hän muun muassa ”otti waarin linduin lauluista, ja noidui, ja sääsi welhot ja merckein tulkidziat” – siis kaiken kaikkiaan ”teki ylön paljo paha Herran silmäin edes” (2. Aik. 33:6).
Mynämäen kirkkoherra Anders Lizelius julkaisi vuoden 1776 ajan Suomenkielisiä Tieto-Sanomia, ensimmäistä suomenkielistä sanomalehteä. Valistusajan kirkonmiehenä hän tuskin itse luotti vanhan kansan sääennusteisiin mutta ei myöskään suhtautunut niihin tuomitsevasti, koskapa esitti lehdessään koko joukon enteitä, jotka ”owat monelta koeteldut edellä tietä antawan saten”. Osa niistä liittyy lintujen käyttäytymiseen:
- Kuin usianlaiset wähemmät linnut lentäwät lähes huoneita ja paatteja eli aluxia, ja ei karta suurestansa ihmisiä.
- Kuin pääskyiset lentäwät matalalta.
- Kuin merilinnut oleskelewat woimattomina meren rannoilla, ja siellä itziänsä peseskelewät.
- Kuin kukkoi tawattomalla ajalla laulaa.
Nälkäkurkein ja narrein tapa
Selaillessani Vanhan kirjasuomen sanakirjasta linnunnimiä on ihan pakko pysähtyä nälkäkurjen kohdalle. Vaikka sanaa nykyään käytetään vain leikkimielessä hontelosta ihmisestä, aikoinaan samalla nimityksellä on viitattu ihan vakavissaan useampaankin lintulajiin, ennen kaikkea haikaraan mutta myös muihin suuriin pitkäjalkaisiin lintuihin.
Erasmus Rotterdamilainen mainitsee nälkäkurjen kuvatessaan käytösoppaassaan italialaisten omintakeista tapaa osoittaa kunnioitusta:
Monicahdat Italialaisten tykönä, cunnian tähden toista Jalcaa toisella hiestäwät, ja nijn likimmitten yhdellä Jalalla seisowat, Nälcä-Kurkein tawalla
Erasmus ei suoraan kiellä oppilastaan moisesta käytöksestä mutta epäilee, ”jos se Poille hywin sopi”. Latinankielinen ilmaus ciconiarum ritu on saanut suomenkieliseksi vastineekseen nälkäkurkein tavalla, ja puhe on mitä ilmeisimmin haikarasta.
Nälkäkurjesta ei kannata ottaa mallia ainakaan vieraspidoissa, Erasmus opastaa, sillä "Nälkä Kurkein tawalla callista Päätäns Seliän taa, ettei mitän jäis Juomaastian Pohian on sijwotoin." Tuomion saa myös kokonaisten suupalojen nieleminen purematta, joka on "Nälcä-kurkein ja Narrein Tapa".
Nälkäkurjen esimerkillä
Mutta tarkoittaako nälkäkurki haikaraa myös seuraavassa esimerkissä?
Opettacon itze Luondo Nälkäcurjen Esimerkillä aina Wanhimmilleni kijtollisen oleman.
Lause on Johann Gerhardin hartauskirjasta, jonka Gabriel Tammelinus on suomentanut nimellä Jocapäiwäinen Jumalisuden Harjoitus (1688). Latinankielisessä alkutekstissä käytetään jälleen sanaa ciconia. Tekstiyhteys ei kuitenkaan kerro, mikä nälkäkurjen käyttäytymisessä on tulkittavissa kiitollisuudeksi vanhempia kohtaan.
Viittaako Gerhard samankaltaiseen nöyrään kunnioitukseen, jota Erasmus kertoo italialaisten osoittavan näiden seisoessa ”likimmitten yhdellä Jalalla – – Nälcä-Kurkein tawalla”? Vai voisivatko sanat ciconia ja nälkäkurki tarkoittaakin tässä pelikaania eivätkä haikaraa? Nykyinen lintulajien tieteellinen luokittelu on myöhempää tekoa, joten mikseivät pelikaani- ja haikaralinnut olisi voineet olla 1600-luvun ihmisille yksiä ja samoja nälkäkurkia, ciconiae?
Gerhard saattaisi nimittäin viitata vanhaan uskomukseen, jonka mukaan pelikaaniemo ruokkii poikasiaan omalla verellään. Jos on seurannut kauempaa, miten poikaset poimivat kaloja emon kurkkupussista, on hyvinkin voinut tulkita, että ne nokkivat ravinnokseen emon verta. Kirkkotaiteessa poikasiaan verellään ruokkiva pelikaaniemo symboloi Kristuksen huolenpitoa kristityistä.
Tammelinus ei kuitenkaan ole valinnut suomennokseensa sanaa haikara eikä pelikaani, vaikka molemmat esiintyvät jo Agricolalla:
Siellä [Libanonin setripuissa] linnut pesiwät, ia haikarat asuuat hongisa. (Ps. 104:17, Rucouskiria 1544)
Mine olen ninquin Pellicani corwesa, Mine olen ninquin hwhkaija nijsse häwitetyis Caupungisa. (Ps. 102:7, Dauidin Psaltari 1551)
Psalmin 104 haikarat ovat pysyneet haikaroina raamatunsuomennoksissa kautta vuosisatojen, mutta arvailun varaan jää, mitä lintulajia psalmin 102 pelikaani tarkoittaa. 1600- ja 1700-luvuilla eksoottinen pelikaani on korvattu selittävämmällä mutta tuskin sen selvempiä mielikuvia herättävällä nimityksellä ruo’onpäristäjä, kunnes vuoden 1932 Vanhan testamentin suomennoksessa on jälleen palattu pelikaaniin. Ja mikä lintu tässä kohtaa mainitaankaan vuoden 1992 kirkkoraamatussa:
Minä olen kuin huuhkaja autiomaassa, kuin pöllö, joka asustaa raunioissa.
Tammelinuksen käännösratkaisu taisi siis olla sittenkin perusteltu. 1600-luvun suomalaisille nälkäkurki lienee kaikessa monimuotoisuudessaan ollut tutumpi lintu kuin haikara ja pelikaani – ainakin Biblian ja Erasmus Rotterdamilaisen Cullaisen Kirian sivuilta.
Linkkejä
Kirjallisuutta
- Erasmus Rotterdamilainen 2005: Kultainen kirja nuorten hyvistä tavoista. Suomennos Heli Paalumäki ja Hannu Salmi. Faros, Turku.
- Kaisa Häkkinen 2004: Linnun nimi. Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki.