Suomessa on ollut ruotsinkielinen väestönosa yli 800 vuotta. Nykyään maamme asukkaista noin 290 000 eli 5,5 prosenttia puhuu äidinkielenään ruotsia. Lähes puolet heistä asuu kunnissa, joissa enemmistön kieli on ruotsi: Pohjanmaan rannikolla, Ahvenanmaalla, Turun saaristossa, läntisellä ja itäisellä Uudellamaalla. Runsas neljäsosa asuu kunnissa, joissa he muodostavat alle 10 prosentin vähemmistön.
Perustuslain mukaan ruotsi on toinen Suomen kansalliskielistä. Lakimme ja säädöksemme käännetään ruotsiksi, ja kouluissamme opiskellaan ruotsia joko äidinkielenä tai toisena kotimaisena kielenä. Silti toisinaan kysytään, eikö suomenruotsia pitäisi tarkastella omana kielenään, jolla on omat norminsa. Suomenruotsin ääntämys poikkeaa melko lailla ruotsinruotsista. Suomenruotsissa on myös sen verran omia sanoja ja ilmaisuja, että usein jo muutaman virkkeen jälkeen tekstistä huomaa, onko se on kirjoitettu Suomessa. Suomenruotsalaisen kielenhuollon tavoitteena on kuitenkin aina ollut, että Suomessa puhuttava ruotsi säilyy vastedeskin osana ruotsin yleiskieltä.
Siksi on tärkeää tehdä työtä sen hyväksi, että erot pysyvät mahdollisimman pieninä. Tämä on keskeinen tavoite myös ruotsin kielen toimintaohjelmassa, jonka Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen ruotsin kielen lautakunta kolme vuotta sitten laati ja julkaisi.
Monet seikat osoittavat tällaisen kielipolitiikan oikeellisuuden. Se että suomenruotsi on osa suurta ruotsin kielialuetta, mahdollistaa yhteisen kirjallisuuden hyödyntämisen (lastenkirjallisuudesta ja kaunokirjallisuudesta aina viestimiin, tietokirjallisuuteen ja oppaisiin) sekä yhteisten sanakirjojen, hakuteosten yms. käytön. Suomessa ruotsia opiskelleen on mahdollista opiskella ja työskennellä Ruotsissa, ja lukuisat suomenruotsalaiset ovatkin luoneet uraa jopa korkean tason journalisteina naapurimaassamme. EU:n ruotsi on yhteinen kieli sekä Suomelle että Ruotsille.
Miten suuria suomenruotsin ja ruotsinruotsin väliset erot sitten todellisuudessa ovat? Eivät ollenkaan niin suuria kuin monet luulevat, väittäisin.
Ääntämys eroaa melko lailla, mutta eipä tukholmalaisten ja skoonelaistenkaan puhe kuulosta samalta. Oikeinkirjoitus ja taivutus ovat käytännössä identtisiä; sama koskee periaatteessa lauseoppiakin, vaikka suomenruotsin virkerakenteissa toisinaan onkin merkkejä suomen kielen vaikutuksesta.
Erot näkyvät lähinnä yksittäisissä sanoissa ja ilmaisuissa, niin kutsutuissa finlandismeissa. Usein on kyse siitä, että tarvitsemme omia sanoja kuvaamaan suomalaista yhteiskuntaamme ja kulttuuriamme.
Tarkkaa finlandismien määrää on mahdoton laskea, samoin kuin on mahdotonta ilmoittaa suomen tai ruotsin kielen tarkka sanamääräkin.
Karkeasti arvioiden niitä sanoja ja ilmauksia, joita käytetään ainoastaan suomenruotsissa tai joita käytetään eri tavalla ruotsinruotsissa kuin suomenruotsissa, voisi olla prosentin verran. Silloinkin on useimmiten kyse sanoista ja ilmauksista, joita käytetään vain arkipuheessa. Tavallisessa suomenruotsalaisessa sanomalehtiartikkelissa on tuhatta sanaa kohden ehkä viitisen piirrettä, jotka paljastavat kirjoittajan suomenruotsalaiseksi.
Finlandismien ruotsinruotsalaiset vastineet ovat suurimmilta osin täysin käypiä myös Suomessa. Poikkeuksena ovat viralliset sanat kuten förskottsskatt ’ennakkovero’ (Ruotsissa preliminär skatt) ja ämbetsbetyg ’virkatodistus’ (personbevis) ja tietyt suomalaisia ilmiöitä kuvaavat sanat kuten abiturient, medborgarinstitut ’kansalaisopisto’ ja samkommun ’kuntayhtymä’.
Hyvin vakiintuneita suomenruotsalaisessa kielenkäytössä ovat myös sellaiset sanat kuin glansbild ’kiiltokuva’ (bokmärke), småkusin ’pikkuserkku’ (syssling) sekä talko ’talkoot’ (ei täsmällistä vastinetta).
Suuri osa finlandismeista on säilynyt tai syntynyt suomen kielen vaikutuksesta. Ruotsinruotsissa vanhentuneita sanoja, joita suomenkielisten vastineiden tukemina käytetään vielä suomenruotsissa, ovat esimerkiksi gårdskarl ’talonmies’ (fastighetsskötare) ja pulpet ’pulpetti’ (skolbänk). Sana semla tarkoittaa suomenruotsissa sämpylää, vaikka se ruotsinruotsissa merkitsee laskiaispullaa. Käännöslainoja suomesta on runsaasti: dragare ’vetäjä’ (ledare, arrangör jne.), mellantak ’välikatto’ (innertak), skyddsväg ’suojatie’ (övergångsställe) ja taltur ’puheenvuoro’ (anförande, inlägg). Suorat lainat kuten juttu, kännykkä ja tarra kuuluvat lähinnä arkikieleen, mutta esimerkiksi edellä mainittu talko esiintyy myös yleiskielessä. Yleensä kielenhuoltajat kehottavat välttämään tällaisten lainasanojen käyttöä.
Toisinaan keskustellaan siitä, pitäisikö Suomen kouluissa opettaa suomenruotsia vai ”riikinruotsia”? Vastaus on yksinkertainen: kouluissa opetetaan ruotsia. Oppilaiden tulee oppia ymmärtämään ruotsinruotsia, mutta heille helpointa on kuitenkin käyttää lähinnä suomenruotsalaista ääntämystä. Opittavan sanaston on tietysti oltava yleisruotsalaista vailla turhia finlandismeja.
Yhden kielen käyttäminen eri valtioiden alueella ei ole mitenkään tavatonta. Ranska on virallinen kieli myös Belgiassa ja Luxemburgissa, saksa Itävallassa ja Sveitsissä, hollanti Belgiassa jne. Kaikissa näissä tapauksissa on kielten välillä alueellisia eroja, vaikka kyse onkin samasta kielestä.
Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla 14.7.2006.