Ovatko puhuttu ja kirjoitettu kieli erkaantuneet toisistaan?

Otsikkoni kysymys on vaihtoehtokysymys. Siihen voi vastata myöntävästi taikka kieltävästi. Kysymysten tutkijoiden keskuudessa tiedetään, että myönteinen vaihtoehto on näistä periaatteessa tunnusmerkitön eli odotuksenmukaisempi. Silti aion vastata kysymykseen ensin kieltävästi, sitten myöntävästi.

Ennen kuin alan vastata, mietin kuitenkin otsikon verbimuotoa: ”ovatko erkaantuneet”? Perfektistä ei ilmene, mihin ajankohtaan muutosta olisi verrattava – yhteisen standardisoidun yleiskielen lähtölaukaukseen eli vuoteen 1863, viime sodan jälkeiseen kehitykseen 40 vuosikymmenen aikana, vai olisiko kenties tarkoitus puhua kymmenen viime vuoden nopeasta kehityksestä? Oletan että perspektiivinä on muutaman vuosikymmenen haarukka.

Vastaus: – Eivät.

Kielteistä vastausta voi perustella, jos puhuttua ja kirjoitettua kieltä ajatellaan tekstien tasolla. Kumpikin kielimuoto on viime vuosikymmeninä heterogeenistunut eli sisäisesti eriytynyt; on kehittynyt tekstilajeja, jotka eivät sijoitu kumpaankaan nimetyistä kielimuodoista.

Kirjoitettujen tekstien puheenomaistuminen

Otan tästä kolme esimerkkiä

1. Kaunokirjallisuuden dialogiosuudet, joskus myös itse kerronta, ovat puhekielistyneet 1950-luvulta (Väinö Linnasta) alkaen. Tekstien kesken vallitsee kuitenkin suuria eroja sen suhteen, millä tavalla puhuttu kieli repliikeissä esitetään. Kun Pentti Holappa tai Eeva Joenpelto kirjoittavat standardikielen mukaisia repliikkejä, nuoremmat kuten Hannu Raittila, JariTervo taikka Anja Snellman kirjoittavat vuorosanoihinsa johdonmukaisesti, kuka milläkin periaatteella, puhekielen ominaispiirteitä. Tässä esimerkkinä pari otetta Tervon dialogia, joka on taitava sekoitus kirjoitettua kieltä ja eri puhutun kielen variantteja. Olen kursivoinut dialogiosuuksien kirjakielisyyksiä ja kerronnasta yhden puhutun kielen piirteen, että-sanan esiintymisen alisteisen kysymyksen edessä. Dialogissa on sama sijapääte sekä täydellisenä (onnelliseksi) että loppuheittoisena (keittäjäks).

”Turpa kiinni. Isäs kerto sen mulle ja se oli niin surullinen, se sano vähän ennen kuolemaansa, että kaikkein tärkeimmän ja komeimman asian sen elämässä sen poika vaihtaa pornoon. Et ees isälles voinu olla törky mieliksi. Olisko elämä menny pilalle jos olis kerran tehny isänsä onnelliseksi. Sen mie ymmärrän ettet meille voi olla, me ollaan vaan sun vaimo ja lapset, muttet ees vanhalle isälle.

– –

Jos olisin jäänyt kaupungille keittäjäks, niin mun kuukausipalakka olis meidän perheen tärkein tulo.

– –

– – siihen aikaan laillista yhteiskuntajärjestelmää ilmoittautui vastustamaan Rovaniemelläkin sentään toistatuhatta, mutta se ihme oli, että millä kädellä ukko jysäytti.”

Kirjailijoiden kielellisiin valintoihin puututtiin vielä 1960-luvun kiistelyissä, kun puhutun kielen piirteitä ilmaantui lyriikkaankin; nyt hyökkäyksiä kohdistetaan ajoittain enää suomentajien käyttämiin kielellisiin valintoihin. Miksi eivät esimerkiksi käytä persoonapronomineja samalla tavoin kuin englannissa?

2. Lehtitekstien muuttuminen lähemmäs sähköisten medioiden tekstejä: dialogisuuden lisääntyminen. Useammin kuin ennen lehtijutut perustuvat haastatteluihin, ja sitaatteihin sijoitetaan puheen piirteitä autenttisuuden vaikutelman synnyttämiseksi tai dramatisoinnin vuoksi. Henna Makkonen-Craig on pro gradu -tutkielmassaan (1996) esittänyt erään päivälehden lyhyitä haastatteluja sisältäneestä palstasta seuraavan puhekielisyyshierarkian ja todennut siinä mainitut piirteet puhekielisyyden illuusion luojiksi. Huomattakoon, että nämä ovat yhtä lukuunottamatta kieliopillisia piirteitä. Puheessa tavalliset äänteiden pois heittymiset ovat kirjoitetun tekstin illuusion luomisessa vähemmän käytettyjä.

Kiinnostavaa on, että viihteellisten aikakauslehtien puhekielisyyttä niin ikään gradutyössään tutkinut Minna Juvonen (2000) on havainnut samat keskeiset piirteet sekä nuorille suuntautuneessa että hieman kulturellimmin virittyneessä, puheenomaisuutta hyvin säästeliäästi käyttävässä naistenlehdessäkin.

Tällaisten tahallisten, huolella valittujen illuusiopiirteiden lisäksi tietysti tulevat monet tahattomat, usein satunnaiset siirtymät puhutusta kielestä myös muihin kuin haastattelutyyppisiin lehtijuttuihin.

3. Uuskirjeenvaihto sähköpostin, verkkokeskustelujen ja tekstiviestien kautta on kirjaimilla kirjoitettua vuoropuhelua. Se edustaa kielimuotoa, jossa variaatio on ryhmäkohtaista ja jossa viestin kiireellisyys ohittaa sen kirjallisen muotoilun. Tyyppiesimerkki on peräisin Mirjami Kukon tutkielmasta (2002):

A : (15.50) Kuule, mä en nyt taida tulla sinne pekelle – ajattelin vain ilimottaa, Tai pitäskö mun?

B : (15.59) Oot se sinäki! ”Vai pitäskö mun?” :) :) Ko tuntuu vähän et ei itekkää oikee jaksais. Nyt hyvä lukuvire päällä. Monelta ne ois muuten?

Kun monet keskeiset päivittäin vastaan tulevat kirjoitetut (malli)tekstit ovat lähestyneet ainakin sanastoltaan ja morfologialtaan eli muotopiirteiltään puhuttua kieltä, yhtenä seurauksena on oletettavasti mm. koululaistekstien joutuminen kriisiin, vaikeus tuottaa tällaisessa viidakossa normitetun kirjakielen mukaista asiaproosaa.

Puhutun kielen monimuotoisuus

Toisaalta kansalaiset vastaanottavat korvien kautta puhuttuna kielenä melkoisen erilaisia kielimuotoja. Toisessa ääripäässä ovat vaikkapa tasavallan presidentin virkaanastujaispuhe, tieteen saavutuksia pohtivat monologit (tosin nekin ovat yhä useammin asiantuntijoiden haastatteluja) tai Arvi Lindin uutispuhe, jotka ovat kirjoitetun kielen ääneen lukua eli lukupuhuntaa.Toisaalta saa kuullakseen alueradioiden murrepohjaista vapaata puhetta juonnoissa ja varsinkin ohjelmissa, joissa yleisö voi soittaa juontajalle, esittää kommenttejaan, kysymyksiään tai vastauksiaan. Aivan kuten lehtien reportaasien, myös radio- ja tv-puheen painopiste on siirtynyt monologisesta esitelmöinnistä ja lukupuhunnasta kohden keskustelevaa, vähemmän tiukasti ennalta suunniteltua kahden- tai monenkeskistä dialogia.

Puhuttua kieltäkään ei siis voi pitää yhtenäisenä kielimuotona tekstien melkoisen kirjon takia, mutta ei senkään vuoksi, että variaatio niin tilanteittain kuin puhujien keskenkin on varsin suurta. Pirkko Nuolijärvi ja Liisa Tiittula (2000) ovat tutkineet suomalaisia televisiopuhujia ja esittäneet kaksi tulosta, jotka kiinnostavat meitä tässä yhteydessä. Ensinnäkin he ovat eristäneet neljä televisioesiintyjän puhujatyyppiä sen perusteella, kuinka lähellä kirjakielen standardia näiden vapaa keskustelupuhe on. Ryhmien erot ovat melkoiset; vain joku yksittäinen huippupoliitikko pääsee lähelle kirjakielistä tuotosta. Useimmissa ryhmissä esiintyy ainakin kielen äännetason yleispuhekielisyyksiä. (Ks. näistä tuonnempaa: Puheen ja kirjoituksen kieliopilliset suhteet, kohta 4.)

Lisäksi tutkijat huomauttavat ammattiryhmien eroista: poliitikot puhuvat todennäköisemmin norminmukaista yleiskieltä kuin tv-ohjelmissa asiantuntijoina esiintyvät puhujat. – Yhteenvetona tähänastisista vastauksistani voisin esittää kirjailija Jari Tervon paradoksin: hiljattain televisio-ohjelmaan haastateltaessa hän puhui yksityiskohtia myöten viimeisteltyä kirjakieltä, kirjoissaan hän taas väistämättä käyttää erilaisia puheen variantteja!

Ovatko sittenkin erkaantuneet?

Nyt olenkin jo ehkä siirtymässä vastaamaan otsikon kysymykseen myöntävästi, toisin sanoen esittämään, että tosiaankin, puhuttu ja kirjoitettu suomi ovat erkaantuneet toisistaan. Tai ainakin esitän, että puhutun yleiskielen yhdenmukaisuutta ja vaihtelemattomuutta ei edes julkisissa tilanteissa saada takaisin – ellei siirrytä lukemaan paperista. Ei ole kuin hupeneva määrä ihmisiä, jotka julkisessa tilassa, ennalta suunnittelemattomasti pysyttelevät kirjakielen vaihtelemattomuudessa. Standardikielellehän on ominaista – kaikkialla, ei vain Suomessa – että puheessa vallitsevista saman muodon tai rakenteen vaihtoehdoista karsitaan monet ja vakiinnutetaan yksi. Vain tiettyihin harmittomiin kieliopin alueisiin voi vaihtoehtoisuutta kirjakieleen – standardikieleen jäädä. Sekin usein pyrkii tasoittumaan. Otan esimerkiksi joitakin monikon sijapäätteiden vaihtoehtoja kuten pensaiden ~ pensaitten, maiden ~ maitten, (varisten ~ variksien; puistikkoja ~ puistikoita). Nämä vaihtelevat huoletta, eikä niiden keskinäistä paremmuutta ole kielenhuolto määritellyt. Kirjoitetun parole- korpuksen Aamulehden ja Keskisuomalaisen otoksessa (N = 53377) -den-tyypin monikon genetiivin osuus on kuitenkin peräti 97,2 % ja -tten-tyypin 2,8 %. Jälkimmäisistä possessiivisuffiksillisia on 14,1 %, den-päätteellisistä vain 1,1 %. Muodot ovat siis hakeutuneet osin eri käyttöön. Puheessa maitten-variantti on paljon yleisempi.

Kun normitettu yleiskieli puolitoista vuosisataa sitten luotiin, edellytettiin ihmisten puhuvan muissa kuin kotiympyröissä tätä kirjakieleksi nimitettyä standardia. Mikä vielä edellisen vuosisadan vaihteessa pieneltä sivistyneistöltä ehkä onnistui – dokumenttejahan meillä ei tuonaikaisesta julkisesta puheesta ole – , ei sata vuotta myöhemmin enää näytäkään suurelta osalta väestöä onnistuvan. Mielenkiintoinen ajatusleikki on myös se, että koska kirjakielen normi on tunnetusti useiden murteiden kompromissi, eri puhujat saattavat kuulostaa toistensa korvissa eri suhteissa yleiskielisiltä. Joltakin savolaiselta onnistuu luonteva kaksitavuinen minä-pronomini, joka omassa pohjoishelsinkiläisessä puheessani olisi mahtipontisen painokas. Itse taas pystyn ponnistelematta lausumaan pehmeän d:n esimerkiksi pudottaessani jotain kadulle. Peräpohjalainen tuottaa mielestäni viimeistellymmän kuuloista kieltä sanoessaan yksi tai pieneksi ajaksi, lounaissuomalainen taas kuulostaa arvokkaalta viimeisteltyine omistusliitteineen: takissansa, vuorostansa, joku toinen taas pitää kiinni partisiippiensa loppukonsonanteista: sanonut, tehnyt.

Kieliopin tekijänä en kuitenkaan näe mahdollista puhutun ja kielen ”erkaantumista” kovinkaan syvällisenä. Puhutun ja kirjoitetun kielen suhteen voisi kieliopin kuvauksen kannalta kiteyttää seuraaviin kuuteen kohtaan.

Puhutun ja kirjoitetun kielen kieliopilliset suhteet

1. Ensinnäkin esitän, että peruskielioppi on yhteinen: keskeiset välineet ovat samat. Sanaluokat, lauseenjäsenet, sanojen taivuttaminen ja johtaminen; lauseiden perusrakenteet ja lauseiden väliset suhteet ovat samoja. Tämä on meidän tekeillä olevan deskriptiivisen kielioppimme lähtökohta, mutta oikeastaan se on samalla teoreettinen kannanotto, ja sellaisena aika perinteellinen. Kaikki puhutun kielen tutkijat eivät olisi valmiita allekirjoittamaan sitä. Radikaalisti toinen kanta olisi sellainen, jonka mukaan puheen kielioppi on olemukseltaan syvästi erilainen, koska puhe on olennaisesti sidoksissa aikaan ja koska puheen tuottaminen ja tulkinta toimivat aina osana puhetilannetta – niinpä puhe olisi kieliopillisestikin ”emergenttiä”, tilanteessa kehkeytyvää.

2. Puheen ja kirjoituksen kieliopilliset erot ovat tilastollisia. Puhutut ja kirjoitetut tekstit eroavat kuitenkin toisistaan aivan silmämääräisestikin sen takia, että samoja kielioppiresursseja käytetään niissä eri tavoin Tämä koskee niin sana- kuin lausetasoakin. Jotkut eroista johtuvat siitä, että puhe on sidoksissa aikaan – esimerkiksi kovin mutkikkaita konstruktioita ei ole helppo sen enempää tuottaa kuin tulkitakaan. Niinpä suomen niin sanottuja lauseenvastikkeita eli erilaisia infiniittisiä konstruktioita, jotka ovat tiiviimpiä kuin finiittiverbilliset sivulauseet, esiintyy puheessa aika harvoin ja usein vain tietynlaisina kiteytyneinä ilmauksina kuten mennen tullen, paistista päästyä.

Jotkut tilastolliset erot taas johtuvat siitä, että puhe on kirjoitettua kieltä enemmän sidoksissa tilanteeseen. Esimerkiksi sanaluokkien käytön välillä on suuria eroja. Erot voidaan esittää tilastollisina laskelmina, mutta niiden alle piiloutuu paljon tärkeitä havaintoja siitä, miten kieli toimii puhuttuna. Kun asiaproosassa tavallisin substantiivilauseke (46,6% kaikista) on sellainen, jossa on substantiivin lisäksi yksi tai useampi etumäärite, vapaassa keskustelussa pronominit muodostavat tavallisimman NP:n (48 %), kun taas etumääritteellisiä substantiiveja on vain 17,6 %. Kaunokirjalliset tekstit ovat tältä väliltä; niissä puolestaan yleisin tyyppi on paljas substantiivi (46,5 %).

Puheessa pronominit ovat paljon yleisempiä kuin kirjoitetussa tekstissä: persoonapronomineja (minä, sinä; me, te) ei välttämättä käytetä kirjakielessä paljoakaan, mutta puheessa pelkkä persoonamuotoinen verbi on oikeastaan aika harvinainen.

Myös demonstratiivipronominit tämä/nämä, tuo/nuo, se/ne toimivat puheessa toisin kuin kirjoitetussa tekstissä. Ne ovat nimittäin niin yleisiä myös määritteenä: tämä kuva, sitä Maijaa, tuossa jutussa, että ne käyttäytyvät pitkälti samalla tavalla kuin artikkelikielissä määräinen artikkeli. Edelleen: myös pronominaaliset adverbit eli proadverbit siellä, täällä, tuonne käyttäytyvät artikkelimaisesti: siellä kotona, lähden sinne Sörnäisiin, kun tulin tuolta Brysselistä. – Tähän samaan sarjaan kuuluvat vielä demonstratiiviset adjektiivit semmonen, tämmönen, tommonen, jotka nekin ovat varsin yleisiä puheessa mutta joiden merkitystä on usein vaikea tarkasti luonnehtia. Seuraavassa on näytteeksi muutama puhelinkeskusteluista poimittu esimerkkilausuma, joissa on runsaasti pronomineja, proadverbeja ja proadjektiiveja:

Kuule tota mä tuommost asiaa kysysin ku tuo Sundin Timo, Nin anto semmosen faksnumeron?

–  –  mää tämmöst asiaa kun Sundin Timo toivoi tätä puhetekstiä faksattavaks sinne tässä illalla huomisaamuks ja anto mulle tän numeron.
Joo no kuule sit semmonen vielä tai sielläkin varmaan sit sen näkee mutta noi teidän lapset niin tuleeks: ne kaikki.

3. Samat kieliopin keinot ovat erityyppisessä käytössä. Yksinkertainen esimerkki tästä olisi kehotusten ja käskyjen esittäminen – toiminta, jota tietenkään kirjoitetussa tekstissä ei tarvitakaan lukuun ottamatta erilaisia ohjeita ja opastekstejä. Kieliopin taivutusosassa esitetään aivan kuten ennenkin, että imperatiivi muodostetaan verbin taivutusparadigmassa tietyllä tavalla: osta, ostakaamme, ostakaa, osatkoon jne. Puheen käytännössä käskyjä ja kehotuksia muodostetaan tietysti, kuten muissakin kielissä, monilla muillakin tavoilla. Erot voivat johtua direktiivin luonteesta: onko se kehotus, pyyntö vai ehdotus, sekä sen toiminnan luonteesta, josta on puhe.

Kuten Marja-Leena Sorjonen (2001) on osoittanut, vaihtelevista käskyilmauksista on hyvä esimerkki lääkärin ja potilaan keskustelu. Kun lääkäri antaa potilaalle yksikertaisen ohjeen, jota olisi noudatettava heti, hän käyttää imperatiivia: sanokaa aaa tai kysymystä: Tuletteko tuohon pitkällenne; kun toimenpiteen toteutuminen edellyttää sekä potilaalta että lääkäriltä jotain, lääkäri käyttää usein monikon 1. persoonan passiivihahmoista käskymuotoa: pannaas polvet koukkuun, katotaas sinne korvaan. Kun taas ohje annetaan toimesta, jonka potilas tekee heti vastaanoton jälkeen, lääkäri käyttääkin indikatiivimuotoista väitelausetta: otatte sieltä lapun ja menette sen kanssa laboratorioon. Aivan samoin toimii kadulla joku jolta on kysytty tietä. – Mutta esittäessään ohjetta, jota potilaan on kotona ollessaan syystä tai toisesta vaikeampi noudattaa, lääkäri tarjoaa sen esimerkiksi lauseella, jossa on nollasubjekti ja nesessiiviverbi: Näitä i pitää ottaa aamuin illoin. Kyseessä ovat siis eri ilmausvaihtoehtojen tilanne-ehdot: havainnollinen osoitus puheen kontekstisidonnaisuudesta.

4. Puheessa vallitsee rinnakkainen tai vaihtoehtoinen systeemi. Tällainen tilanne on suomessa eräiden niin sanottujen yleispuhekielisyyksien kohdalla.

Sosiolingvistit kuten Pirkko Nuolijärvi ja Harri Mantila ovat osoittaneet, että varsinkin tietyt kielen äännetason ilmiöt, joita on ruvettu kutsumaan yleispuhekielisyyksiksi (joista jo edellä oli puhetta), ovat hyvin levittäytymiskykyisiä ja esiintyvät julkisessakin puheessa kun kyseessä ei ole paperista lukeminen. Monet näistä muodoista olivat varteenotettavia tarjokkaita vielä 1800-luvulla yleiskielen piirteiksi, kun nykyistä yleiskieltä oltiin vielä kiteyttämässä, mutta enää niillä ei näyttäisi olevan mitään asiaa yleiseen ja yhteiseen kirjakieleen. Tarkoitan nyt seuraavia tapauksia, joista muodostuu vapaalle puheelle eräänlainen oma varjokielioppi:

et, mut, kyl, olis
sillo, paljo, sitte
puhunu, ollu
sellasta ratkasua
hirveen, oikeestaan
mä mun mulla; tää tän

Silmäänpistävämpiä kuin nuo äänteelliset, puhujalta melko huomaamattomasti pääsevät sananmuodot ovat kuitenkin kieliopilliset erot, joita puhujat pystyvät jokin verran tarkkailemaankin. Hauska paradoksi on, että nämä morfosyntaktiset piirteet ovat juuri sellaisia, joita lehtitekstien haastatteluissa käytetään puheen illuusion luomiseksi, kuten edellä oli puhetta:

monikkokongruenssin jääminen pois: he tulee, ne menee
passiivin käyttö aktiivimuotona: me aiotaan, jos me ruvetaan
pronominien se, ne käyttö henkilöön viittaavina.

Puhutun kielen sitkeähenkisyydestä ja omalakisuudesta kertoo, että vaikka kouluopetuksessa on kehotettu käyttämään hän-pronominia jo ainakin puolitoista vuosisataa eli useiden sukupolvien ajan, puhekielen systeemistä se ei ole pystynyt henkilöön viittaavan se-pronominin käyttöä hävittämään. Referaatissa käytetty hän on kuitenkin uhanalainen useissa puhekielen varianteissa. (Tyyppi Se sano et se ei tule alkaa yleistyä tyypin Se sano et hän ei tule kustannuksella).

5. Puheella on myös omaa kielioppia. Ihmisten puhe on kehittynyt vuorovaikutusta, yhteistyötä varten. Puhe on siis olennaiselta osin dialogia. Kirjoitettu teksti ei perustu samalla tavalla vastaanottajan läsnäoloon, vaan sen ilmaukset on muotoiltava siihen, että asia välittyy minimaalisella kontekstin tuella ja ilman, että vastaanottaja voi virke virkkeeltä tarkistaa kirjoittajalta, mihin tämä pyrkii ja mitä tarkoittaa.

Vaikka kirjoituksen pitkä traditio onkin tasoittanut puheen omimpia ominaisuuksia, on puheessa silti koko joukko rakenteita ja ilmauksia, joilla kirjoituksessa ei ole käyttöä mutta joiden poistaminen puheesta olisi paitsi mahdotonta myös vuorovaikutuksen kannalta kohtalokasta. Kirjoitetun kielen traditio on varustanut meistä useimmat myös kirjoitetun kielen silmälaseilla. Niiden läpi katsoessa puheen dialogiset piirteet usein näyttävät tarpeettomilta ”täytesanoilta” tai jopa virheellisiltä – esimerkkinä puheessa niin välttämättömät dialogipartikkelit kuten niin, ai tai joo, joilla ei kirjoituksessa ole virkaa. Laajemmista konstruktioista, jotka ovat puheessa tavallisia, voisi mainita erilaiset lohkeamiksi kutsutut rakenteet, joissa samaan tarkoitteeseen viitataan kahdesti, kuten seuraavassa ’lapsiin’: noi teidän lapset niin tuleeks: ne kaikki.

6. Puhekieli muutosten edelläkävijänä. Kieli on koko ajan liikkeessä. Sekä puhutussa että kirjoitetussa kielessä tapahtuu muutoksia, mutta kirjoitettu on ainakin tähän asti muuttunut hitaammin kuin puhuttu kieli. Jotkut muutoksista jäävät vain toisen omaisuudeksi. On kuitenkin myös sen luonteisia puheen muutoksia, jotka voivat vähitellen vallata alaa myös kirjoitetussa kielessä. Ne ovat yleensä sellaisia, joita aluksi pidetään virheenä ja jotka saavat maallikot puhumaan ”kieliopista piittaamattomasta” puhekielestä, mutta joiden vastustaminen osoittautuu ajan mittaan mahdottomaksi. Silloin vastustaminen on paitsi mahdotonta myös tarpeetonta, kun uudennoksen hyväksyminen ei ole kielen rakenteelliselle tasapainolle vaaraksi eikä vaikeuta historiallisten tekstien ymmärtämistä. Tällaisista vähittäisistä, kirjoitetun kielen suhteen eri vaiheessa olevista muutoksista mainitsen muutamia esimerkkiä.

– montaa; kielilautakunta hyväksyi muodon v. 1995. Tällä määrää ilmaisevan sanan kaksinkertaisella partitiivimuodolla on käyttöä esimerkiksi kielteisissä ja rajoittamattoman aspektin tapauksissa:

Tähän ei tarvita montaakaan vuotta.

Pekka luki kaksi ~ monta kirjaa – Pekka lukee kahta ~ montaa kirjaa.

– ei oltu koskaan katsottu eli ns. kaksoispassiivi tai passiivikongruenssi, jossa passiivin tunnus esiintyy kahteen kertaan verbin liittomuodossa. Vuonna 1997 kielilautakunta sanoi ilmiöstä seuraavaa: ”varsinkin passiivin kielteisen pluskvamperfektin muodot tuntuvat melko luontevilta yleiskielessäkin”. Ilmaus esiintyy melko taajaan erilaisissa lehtiteksteissä, ja taipumus sen käyttämiseen on helppo ymmärtää muiden kongruenssitapausten perusteella.

– ei – eikä: kieltoverbi ei ole koskaan kongruoinut täysin eikä kongruoi nytkään. Ilmeisesti sana toimii sekä verbinä että kieltopartikkelina eikä sen täydellistä kongruoimista voi edellyttää:

Kaikki eivät enää välitä äänittää eikä kuunnella kasetteja. (tm)

Me keskustelemme yksin EU:n kanssa, ei yhteisrintamassa (tv)

Monikkokongruenssi on useimmissa puhutun kielen varianteissa harvinainen, mikä osaltaan heikentää sen käyttöä kirjoitetussa tekstissäkin. Varsinkin kun sanajärjestys on käänteinen, verbi kongruoi jäljessään tulevan subjektin kanssa yhä harvemmin; tässä on meneillään ilmeinen kirjoitetun kielenkin muutos:

Tuliko kiire vai loppuiko rahat? (L)

Valaanpyynnin lisäksi valaita uhkaa nykyään yhteentörmäykset alusten kanssa, liikakalastus ja ilmastonmuutokset. (A)

Viimeisenä esimerkkinä on mainittava possessiivikongruenssin silminnähtävä leviäminen kirjoitettuun tekstiin. On vaikea ennustaa, miten tämän piirteen käy, mutta se on levinnyt jo yliopistollisiin julkaisuihin, tutkielmiin jne.

Kirjoitus perustuu hänen [K. Virtasen] Suomen historiallisen seuran esimiehenä marraskuussa pitämään vuosikokousesitelmään. (L)

Vielä aivan lopuksi viimeinen vastaus otsikon kysymykseen, ovatko puhuttu ja kirjoitettu kieli erkaantumassa toisistaan. Tuosta uudenlaisesta kielimuotojen ja tekstilajien kietoutuneisuudesta ei kaiken kaikkiaan vielä oikeastaan tiedä, mihin se johtaa. Yksi asia on kuitenkin varma: normitetun, varioimattoman yleiskielen ala on kaventunut sekä puhuttuna että kirjoitettuna.

Auli Hakulinen on Helsingin yliopiston emerituprofessori. Hän on ollut suomen kielen lautakunnan jäsen vuosina 1998–2012. Esitys on pidetty suomen kielen lautakunnan syysseminaarissa ”Nykysuomi ja sen huolto” 11.10.2002.