Eräästä päivälehdestä tuli taannoin virkakieltä koskeva haastattelupyyntö. Toimittaja esitti siinä sivussa yhden varsin henkilökohtaisen kysymyksen, joka seisautti miettimään työnteon motiivia: miksi innostuitte tutkimaan virkakieltä?
Kaksoisroolissa
Julkishallinnon kielen tutkimisessa kiehtoo eräänlainen kaksoisrooli. Tutkijana voin analysoida kieltä työkseni, mutta toisaalta samaan aikaan elän yhteiskunnassa virkatekstejä lukevana kansalaisena. Täytän Kelan papereita, asioin virastoissa, yritän täyttää veroilmoitukseni ja koetan tulkita asunto-osakeyhtiölakia.
Hallinnon tekstit tuskin ovat kenenkään elämän suola, mutta pakollisia ne ovat. Epämiellyttävän radio- tai tv-kanavan voi vaihtaa toiseen ja huonosti toimitetut lehdet jättää lukematta, mutta kansalainen ei voi hypätä hallinnon tekstien yli. Virkatekstien lukeminen kuuluu Suomen kansalaisena olemisen perusteisiin; ne tavallaan raamittavat pyrinnön olla kunnon suomalainen.
Tutkimustyö mahdollistuu kirjaimellisesti viran puolesta. Virkakieli sekä sen tutkimus ja huolto kuuluvat Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen kielenhuollon painopisteisiin. Virkakielenhuoltajan virka perustettiin 1986, muutama vuosi sen jälkeen, kun virkakielikomitea oli jättänyt raporttinsa ja virkakielen parannusehdotuksensa.
Kielitietoisuus: miettiä kieltä työpaikalla
Virkakielenhuollon keskeinen tehtävä on lisätä kielitietoisuutta konttoreissa. Kielitietoisuuteen kuuluu niinkin yksinkertainen asia kuin kielellisten valintojen miettiminen työpaikalla. Kielellisten valintojen (= tekstien) pitäisi syntyä tietoisen pohdinnan tuloksena. Pahinta on huonon tavan mukaan toiminen ja ajelehtiminen näennäisen ulkoisen pakon sanelemana. Siis älyttömyyksien perustelu ”kun näin on ollut tapana tehdä”.
Kielenkäytön miettiminen on vähän samanlaista toimintaa kuin esimerkiksi kustannusten seuranta ja tehokkaaseen työskentelyyn pyrkiminen. Ikuisesti päteviä, kerran päätettäviä ratkaisuja ja toimintatapoja ei ole, mietintätyö on valitettavasti aina kesken. Yleinen lupailu kirjoittaa hyviä tekstejä ei suinkaan riitä.
Kyse on jokaisen työskentelyyn juurrutettavasti ajattelutavasta: virkakieli on viranomaisen kirjoittamaa kieltä kansalaiselle. Tätä on helppo perustella. Tekstit ovat nimittäin demokratiassa julkisia niin pitkälle kuin suinkin, mistä seuraa, että lukijaksi ajatellaan periaatteessa Suomen kansalainen, tavallinen Matti Meikäläinen. Tekstit ovat kansan, eivät virkakoneiston. Ymmärrettävyyttä ja laatua tavoitellaan kansalaisten tähden. Asia ei ole tätä kummallisempi. Ei tänään, ei huomenna.
Kohti lukijaystävällisiä tekstejä
Virkatekstien huollon yksinkertaisena tavoitteena on saada aikaan tekstejä, jotka toimivat ja ajavat asiansa omissa yhteyksissään. Viranomaisten kielenkäytössä unohtuu usein lukija ja kuulija. Viranomaiset ja asiantuntijat saattavat kirjoittaa ikään kuin toisilleen niissäkin tapauksissa, joissa teksti on suunnattu suoraan kansalaiselle (tiedotteet, päätökset jne.). Teksteissä jää kaipaamaan nyansseja, inhimillisyyttä ja tekijän omaa ääntä.
Kysyköön virkamies aina itseltään, mikä on tekstin tarkoitus: Kenelle teksti on kirjoitettu ja mitä varten? Mitä lukija voi tietää asiasta ja mitä hänen kuuluisi tietää luettuaan julkishallinnosta lähtevän paperin? Onko kaikki tarpeellinen tieto annettu? Sumentaako kielenkäyttö yksinkertaista asiaa? Pimittääkö kieli ennemminkin kuin paljastaa?
Kirjoitus on ilmestynyt Virallisen lehden Hyvää virkakieltä -palstalla 31.3.2010.