Asuimme lapsuudessani maalla. Kun harvoin kävimme kaupungissa, oli tuo kaupunki Lahti. Silloisessa alle kouluikäisen maailmassani Lahti oli ainoa tuntemani kaupunki. Luulin myös, että koko paikan nimi oli Kaupunki. Vasta kun maailmani laajeni, ymmärsin kaupunkeja olevan monia, joista Lahdesta oli viisainta puhua Lahtena. Näin se ei sekoittunut muihin kaupunkeihin.
Lahtea tarkoittava Kaupunki oli lapsen kielitajussani eri tason asia kuin vaikkapa talo tai tie. Kaupunki oli minulle nimi, yksilöivä ilmaus. Kaikilla lapsilla nimet ovatkin erillisenä kielivarastossa. Lapset siis oppivat jo pienestä, etkä kielessä on nimiä ja että erotuksena muihin sanoihin nimien tehtävä on yksilöidä kohteensa. Sitä, kuinka lapset ylipäänsä oppivat ja käyttävät paikannimiä, on tutkittu harmillisen vähän. Opinnäytetöissään aihetta ovat selvittäneet Petri Karsikas ja Sanna Kuronen, joiden tutkimustuloksia tässä osin lainaan.
Koska lapsenmaailmani oli pieni ja yksikaupunkinen, saatoin hyvin puhua Lahdesta pelkkänä Kaupunkina. Perheeni ymmärsi, mitä paikkaa tarkoitin. Aivan samalla tavoin riittävän selkeitä ja yksitulkintaisia olivat lähiympäristöni paikanniminä Kauppa ja Koulu. Tällaiset pelkän paikan lajin ilmaisevat nimet ovatkin tyypillisiä lasten nimiä. Toki niitä käyttävät aikuisetkin, mutta lapsilla niiden osuus koko nimivarastosta on selvästi suurempi. Lapsen pienessä maailmassa kun ei usein ole kuin yksi kauppa ja yksi koulu.
Mennään Menninkäismetsään
Luonnollisesti lapset nimeävät paikkoja muullakin tavoin. Lapsi voi puhua esimerkiksi Kotimetsästä, Salamajasta ja Kiipeilypuusta tarkoittaessaan tiettyjä, tärkeitä paikkoja. Paikoille on voitu antaa myös niitä kuvailevia nimiä: koiria ulkoilutetaan Koirapolulla, sorsia ui Sorsalammessa, hieno kaiku kuuluu Kaikumetsässä ja päihtyneitä oleilee Humalaistenmetsässä ja Denakalliolla. Kun kotipihan puun alle on rakennettu tikkaat, on puun nimeksi kuin itsestään tullut Tikapuupuu. Lasten mielikuvia paikoista ja leikkien maailmoja ilmaisevat monet nimet, kuten esimerkiksi Ihmepuut, Kummitustalo, Taikalampi ja Menninkäismetsä.
Lapsi oppii jo pienestä, että ympäristössä on erilaisia kirjoitettuja nimiä. Nimiä on runsaasti tiennimikylteissä, rakennusten seinissä ja mainoksissa. Tällaiset nimet lukeva lapsi myös omaksuu helposti, jos paikat ylipäänsä ovat sellaisia, että niistä on tarvetta puhua. Tutut kaupat, kioskit, huoltoasemat, koulut, päiväkodit ja muut paikat opitaan usein tuntemaan oikeilla nimillään.
Maaseudulla kirjoitettua nimistöä on vähemmän, mutta sielläkin lapset oppivat tiennimiä nimikylteistä ja jopa hahmottavat maiseman muita paikkoja suhteessa teihin. Vaikka tiennimet tulevat kylttien kautta tutuiksi, nimissä esiintyvät muiden paikkojen nimet voivat jäädä vieraiksi. Esimerkiksi Hernevaarantien tuntevat lapset eivät välttämättä tiedä, että Hernevaara on olemassa oleva paikka, yksi kylän kulmakunnista.
Mopolla Monacoon
Lapsen nimivarasto kertoo lapsen maailmasta: sen ulottuvuudesta, rajoista ja ominaisuuksista. Se kertoo siitä, mitkä paikat lapselle ovat tärkeitä ja millä tavoin lapsi ympäristöään hahmottaa. Samalla kun lapsen maailma laajenee, kasvaa ja monipuolistuu myös lapsen nimivarasto. Tällöin Puistojen, Lätäköiden, Monttujen ja Koppien osuus nimistössä vähenee ja Kangaslammenteiden, Ruutikatujen, Monttuplacejen, Pultsarimetsien ja Monacojen osuus kasvaa. Monacoksi ovat maaseudun kylässä mopolla ajamaan oppineet pojat kutsuneet suoraa tienosuutta, jolla on mopoilla ajettu edestakaisin, lähes kuten Monacon formula-ajoissa.
Lapset luovat omia keskinäisiä nimiään ja myös oppivat nimiä toisiltaan. Kun nimet ovat aivan ikiomia ja kertovat käyttäjien suhteesta paikkaan, vahvistavat ne myös me-henkeä. Kiipeilemistä harrastavat tytöt ovat kylässä ristineet uudelleen mäen, josta muuten puhutaan yleisesti Sokeritoppavuorena. Mäestä on tullut Veikkavuori, vuorikiipeilijä Veikka Gustafssonin mukaan.
Kolumni on julkaistu Hiidenkivi-lehdessä 6/2005.