Se, mitä kieltä eri väestöryhmät voivat käyttää suhteessa viranomaisiin, on kautta aikojen herättänyt voimakkaita tunteita. Oikeus äidinkieliseen asioimiseen ei suinkaan ole ollut itsestään selvyys – eikä moniaalla ole sitä edelleenkään. Etenkin monikansallisissa imperiumeissa kysymys on ollut sekä tärkeä että vaikeasti ratkaistava.
Käskynjakoa jopa viidellä kielellä
Itävalta-Unkarin keisarikunta oli kansojen mosaiikki, jossa virallisia kieliä oli toistakymmentä. Kielenkäytön periaatteet Itävalta-Unkarin hallinnossa olivat monimutkaisia ja vaihtelivat maakunnittain. Esimerkiksi Välimeren rannikolla niin italia, saksa, sloveeni kuin – Istriassa – kroaatti olivat alueellisen hallintokielen asemassa, mutta alueen yhteinen parlamentti piti kaikki istuntonsa italiaksi.
Keisarikunnan sotalaitos oli oma lukunsa. Pääosa armeijan joukko-osastoista oli monikielisiä. Kieliopinnot kuuluivatkin upseerien pakolliseen koulutusohjelmaan, ja heidän oletettiin hallitsevan monarkian tärkeimpiä kieliä. Ydinkomennot huudettiin aina saksaksi, muut määräykset lisäksi niillä kielillä, joita merkittävä osa rykmentin sotilaista puhui. Käsky annettiin ensin saksaksi, sitten yhdellä, kahdella, kolmella tai jopa neljällä muulla kielellä!
Kielellinen ja kulttuurinen yhdenvertaisuus
Globaalissa katsannossa on vaikea arvioida, missä määrin asiat ovat nykyisin paremmin kuin ennen. Usein virkakieli ja kansan kieli eivät nykyisinkään kohtaa, varsinkaan Afrikassa. Loistava poikkeus on Etelä-Afrikan tasavalta, jossa on tässä suhteessa toteutettu laajamittainen demokratia: valtion virallisia kieliä on peräti yksitoista (afrikaans, englanti, eteläinen sotho, ndebele, pohjoinen sotho, swazi, tsonga, tswana, venda, xhosa ja zulu).
Kansallisten kielten tasa-arvoon liittyy toinen tärkeä aspekti: laaja-alainen kulttuurinen yhdenvertaisuus. Monesti tämän toteutuminen edellyttää kielen kehittämistä siten, että se soveltuu käytettäväksi kaikilla elämänaloilla. Ajankohtaisen esimerkin tarjoaa Uusi-Seelanti. Wellingtonin Victoria-yliopistossa käynnistettiin vuonna 2008 kehittämishanke, jonka tarkoituksena on viime kädessä tuottaa kattava maorinkielinen oikeusalan sanasto.
Tasa-arvoa ja vallankäyttöä yli rajojen
Kaikkein yleisimmällä tasolla esiin voidaan nostaa kielten yhdenvertaisuus yli valtionrajojen. Euroopan unioni on paras esimerkki pitkälle menevästä tasa-arvon tavoittelusta. Kansalaiset voivat lähestyä unionin oikeusasiamiestä tai esittää kysymyksiä Euroopan parlamentille omalla äidinkielellään. Jotkut kielet ovat kuitenkin aina olleet tasa-arvoisempia kuin toiset.
Koska viestintä, varsinkin poliittisissa yhteyksissä, on samalla vallan käyttöä, suurvallat ovat kautta aikojen pyrkineet nostamaan kielensä johtavaan asemaan. Ranska ja saksa ovat yhä merkittäviä kansainvälisen kanssakäymisen välineitä ja kulttuurin kantajia, mutta englannin asema on nyttemmin ylivertainen. Historia opettaa toki, että jokaisen kielen johtoasema murtuu aikanaan, kun globaalin talouden painopisteet ja niihin kytkeytyvät poliittiset ja kulttuuriset valtasuhteet muuttuvat. Joissain tutkimuksissa väläytelläänkin jo kiinan kielen tulevaa hegemoniaa.
Pohjoismaista yhteistyötä englanniksi?
On silti päivänselvää, että lähivuosikymmenet ovat edelleen englannin voittokulkua. Siksi ei ole yllättävää, että Suomessa esitetään entistä useammin siirtymistä englannin käyttöön myös pohjoismaisessa yhteistyössä. Kun sen kielet ovat perinnäisesti norja, ruotsi ja tanska, suomenkieliset kokevat asetelman helposti epäoikeudenmukaiseksi. Tosin tasa-arvon puute on yhtä vaikea ongelma Pohjoismaiden ulkopuolella: ainoastaan anglosaksit voivat käyttää äidinkieltään lähes kaikissa mahdollisissa yhteyksissä.
On epävarmaa, suostuvatko muut Pohjoismaat kielikäytänteiden muuttamiseen: skandinaavien kannalta englantiin siirtyminen hankaloittaa kanssakäymistä. Ja vaikka näin aikaa myöten kävisi, ruotsin kielen taito on myös jatkossa tärkeä avu pohjoismaisessa yhteistyössä – silloinkin, kun taito on vain passiivinen.
Tietoa Ruotsista ruotsia lukien
Kansallinen yhteiskuntapoliittinen keskustelu käydään kaikkialla kansallisilla kielillä. Siten ruotsia ymmärtävä suomalainen voi valmentautua pohjoismaiseen neuvonpitoon lukemalla Ruotsissa ilmestyneitä tekstejä. Hänen on mahdollista hankkia kokouksen alla taustatiedot siitä, miten valmisteilla oleva hanke nähdään Pohjanlahden länsipuolella.
Sama koskee Norjaa ja Tanskaa. Puhuttuna tanska on suomalaisille hankala kieli, mutta kirjallisessa muodossa se avautuu ruotsia hallitsevalle nopeasti sanakirjan avulla.
Jo ruotsin lukemisen taito tarjoaa siis merkittäviä etuja pohjoismaisessa yhteistyössä. Tätä tosiasiaa eivät suomenkieliset välttämättä tiedosta. Siksi on yllättävää, että se on vain harvoin esillä hyötyruotsia koskevassa keskustelussa.
Kirjoittaja on oikeuslingvistiikan emeritusprofessori.
Laajemmin Itävalta-Unkarin kielitilanteesta:
Michaela Wolf, The Habsburg Monarchy’s Many-Languaged Soul: Translating and interpreting, 1848–1918. Translated by Kate Sturge. Amsterdam/Philadelphia: John Benjamins Publishing Company 2015 (Benjamins Translation Library 116), s. 60.