Helsingin kaupunki julkaisi englanninkielisten palveluiden kehittämisohjelman 2.10.2019. Ohjelma on tyyliltään mahtipontinen ja markkinahenkinen, ja sitä voi lähes liioittelematta sanoa englanninkielisen Helsingin puolesta laadituksi mainostekstiksi. Lukijalle tehdään selväksi, että englannin kuuluu olla pääkaupunkimme täysimääräinen palvelukieli eikä vaihtoehtoja ole (s. 5):
Englanninkielisten palveluiden kehittäminen on välttämättömyys, jolla ennakoidaan kaupungin väestömuutosta lähitulevaisuudessa. Englanninkielisten palveluiden kehittämisohjelman avulla kaupunki vastaa osaltaan haasteeseen ja luo samalla Helsingistä entistäkin kansainvälisempää, vetovoimaisempaa ja kilpailukykyisempää kaupunkia.
Teksti huokuu uskoa kaupungin vaikutusvaltaan. Toimenpiteenä (s. 12) mainitaan esimerkiksi se, että ”Helsinki vaikuttaa valtioon, jotta myös ylioppilastutkinto voitaisiin tulevaisuudessa suorittaa englannin kielellä.” Eduskunta hylkäsi englanninkielistä ylioppilastutkintoa koskevan sääntelyn niinkin äsken kuin helmikuussa 2019. Lukija pysähtyy kysymään, mikä on tämä ”valtio”, johon Helsinki aikoo vaikuttaa. Eduskunta säätää Suomessa kielikoulutuspolitiikan yleislinjoista. Onneksi.
Englanninkielisiä hemmotellaan tukitoimittakin
Pääkaupunkiseudulla asuvien vieraskielisten yhdentymisestä Suomeen julkaistiin tutkimus hiljattain. Siinä selviteltiin arabian-, englannin-, somalin-, viron-, ja venäjänkielisten asenteita, identiteettejä ja kiinnittymistä Suomeen. Kävi selville, että yleisesti tarkasteltuna vieraskieliset kokevat pääsevänsä osaksi suomalaista yhteiskuntaa. Kieliryhmien välillä on kuitenkin isoja eroja. Somalinkielisillä on tutkituista ryhmistä paras suomen kielen taito, mutta vähän suomea äidinkielenään puhuvia ystäviä. Enemmistö arabiankielisistä on tullut maahan turvapaikanhakijoina, ja heistä 90 prosenttia haluaa jäädä pysyvästi Suomeen. Tämä motivoi suomen kielen opiskeluun. Vironkielisillä ei ole tarvetta kiinnittyä Suomeen siinä määrin kuin muilla, koska valtaosa vironkielisistä on tullut Suomeen työn perässä ja suunnittelee palaavansa jossain vaiheessa takaisin kotimaahansa.
Äidinkieleltään englanninkieliset muodostavat kiintoisan ryhmän. Englanninkielisillä on suomenkielisiä ystäviä ja tuttavia, mutta sitä vastoin heikko suomen kielen taito. Englanninkielisistä 40 prosenttia puhuu suomea vain aloittelijan tasoisesti tai ei lainkaan. Tästä huolimatta englanninkieliset ovat kiinnittyneet Suomeen tiiviisti.
Englanninkielisten tiiviissä kiinnittymisessä Suomeen ei tietenkään ole mitään pahaa, päinvastoin. Tieto on kielisosiologisesti kiintoisa, ja se paljastaa ilmeisen faktan pääkaupunkiseudun kielitilanteesta ja -asenteista. Suomalaiset osaavat englantia hyvin ja käyttävät sitä auliisti palvelukielenä ja muutenkin. Tästä seuraa, ettei englanninkielisillä ole tarvetta hallita suomea tai ruotsia, kun palvelu pelaa omalla kielelläkin. Englanninkielisiä hemmotellaan jo nyt, tukitoimittakin.
Kenelle englanninkieliset palvelut on suunnattu?
Helsingissä asuu vähän yli 100 000 henkeä, jotka ilmoittavat äidinkielekseen vieraan kielen (noin 15,7 prosenttia asukkaista). Äidinkieleltään englanninkielisiä helsinkiläisiä on osapuilleen 6 700 henkeä. Englanninkielisten osuus kaikista vieraskielisistä on vain noin 6,7 prosenttia. Asukastilastot eivät tue sitä, että Helsingin pitäisi vahvistaa englanninkielisiä palveluita.
Kyse on imagon luomisesta, jossa sana kansainvälisyys samastetaan sanaan englanninkielisyys. Englanninkielisten palveluiden markkinointi tähtää varsinkin niin kutsuttujen ”kansainvälisten osaajien” houkutteluun, ei varsinaisesti kaupunkilaisten palvelemiseen. Olisiko sittenkin tarpeellisempaa tukea erikielisiä kaupunkilaisia niin, että nämä voivat syventää suomen ja ruotsin taitoaan sekä säilyttää äidinkielensä?
Kohti laajoja kielipoliittisia linjauksia
Helsingin kaupungin englanninkielisten palveluiden kehittämisohjelman linjaukset eivät suuresti yllätä kielipolitiikkaa tuntevia. Helsinki noudattaa Suomessakin 2000-luvulla joillekin yhteiskunnan aloille huolestuttavasti levinnyttä toimintatapaa, jota kielisosiologiassa nimitetään laissez faire ‑kielipolitiikaksi (’antaa mennä’). Siinä kielen asemaan liittyvät ratkaisut tehdään markkinavoimien ja liike-elämän ehdoilla ottamatta huomioon yhteiskunnan kokonaistilannetta ja kielenkäyttäjien tosiasiallisia tarpeita. Valitut ratkaisut esitetään vääjäämättöminä.
Tämän suuntauksen suosiosta huolimatta sopii toivoa, että Helsinki alkaisi laatia kaupunkilaisten kokonaisetua paremmin palvelevia kielilinjauksia.
Kirjoitus on ilmestynyt Virallisen lehden Hyvää virkakieltä -palstalla 5.11.2019.