Pyöräillessäni tänä kesänä Espanjassa ja Ranskassa törmäsin baskiin (euskara) ja bretoniin, Walesissa käydessäni kuulin kymriä (maan nimi Cymru äännetään kyllä lähinnä kamri tai kämri). Suomenpuhujaa lämmittää oudosti näiden Euroopan reunakielten elinvoima. Niin vain sinnittelevät pääkielten puristuksessa, osa paremmin, osa huonommin. Matkalaiselle näkyvin merkki ovat kaksikieliset tienviitat, joista etenkin Baskimaassa on usein mustattu hallitseva kieli, aivan kuten tehtiin Helsingissä venäläisille kadun nimille viime vuosisadan alussa. Aikaisemmilla reissuilla olen saanut tutustua katalaaniin ja galician kieleen, jotka tosin eivät ole lingvistiseltä kannalta aivan yhtä eksoottisia.
Yhtä riemastuttavaa on ollut Suomessa vietetyn talven jälkeen kävellä toisen kotikaupunkini Oxfordin Cowley Roadilla, joka yhdistää BMW:n (entiset Morrisin) autotehtaat historialliseen keskustaan. Väliin mahtuu eri kirkkokuntien kirkkoja, suuri ja pieni moskeija, terveyskeskus, pari markettia, edistyksellisiä osuuskuntia, paperikauppa, pari kemikaalikauppaa, useita polkupyöräliikkeitä, intialainen (enemmän kuin yksi), nepalilainen, kiinalainen, japanilainen, marokkolainen, jamaikalainen, thaimaalainen, italialainen (useampia), portugalilainen, slovakialainen, turkkilainen, kreikkalainen, venäläinen ja puolalainen ruokakauppa ja/tai ravintola, afrokampaamoja, hyväntekeväisyyskauppoja – vain muutaman kilometrin matkalla.
Ihmiset ovat yhtä erinäköisiä kuin olympialaisten esiinmarssissa. Itä-Oxfordissa asuu vanhastaan intialaisia ja afro-karibialaisia, ja viime aikoina sinne on muuttanut paljon väkeä Itä-Euroopasta, Kiinasta ja Afrikasta. Kielten kirjo on sen mukainen. Kadun päässä Magdalenin sillan takana alkaa sitten yliopiston ja turistien High Street, kansainvälinen sekin, mutta ei puoliksikaan yhtä värikäs.
Täytyy varmaan hankkia inarinsaameksi räppäävän Amocin levy.