Kirjakielen sanaston kehitys

Uusien sanojen tarve oli 1800-luvulla valtava. Vanhan kirjasuomen kaudella omaksuttu sanasto riitti arkisen elämänpiirin lisäksi lähinnä vain uskonnollisen kielen tarpeisiin. Uusia ilmauksia saatiin sekä lainaamalla niitä muista kielimuodoista että muodostamalla kielessä jo olevista sanoista uusia sanaliittoja, yhdyssanoja ja johdoksia.

Pelkkiin lainasanoihin ei tyydytty

Helpoin ratkaisu olisi ollut lainata tarvittavat sanat toisista kielimuodoista. Kirjakieleen omaksuttiinkin paljon sanoja murteista, mutta vieraista kielistä tulleet lainat olisivat tuottaneet ongelmia vain suomea osaaville. Paljon uutta sanastoa suomen kieleen luonut Elias Lönnrot korosti, että uusien sanojen omaksuminen olisi helpompaa, kun niillä olisi yhteys kielessä jo ennestään olevaan sanastoon.

Lainoja vastustettiin myös muista syistä. Jaakko Juteinin ja Gustaf Renvallin kaltaiset grammaatikot pelkäsivät liian runsaan lainaamisen johtavan jopa kielen omien ilmausten väistymiseen. Pelkkien lainojen omaksumisen katsottiin myös luovan kuvan siitä, että suomi ei kelpaisi sivistyskieleksi.

1800-luvulla sanoja kyllä lainautui vieraista kielistä runsaasti. Useimmille kuitenkin kehitettiin suomenkielisiä vastineita. Näistä osa vakiintui (kuten arkkiivi > arkisto, termometeri > lämpömittari), osa taas ei (kuten balladin vastineiksi ehdotetut loilu ja kertomalaulu), eri aloilla eri laajuudessa.

Sanoja yhteen tai erikseen, yhdysmerkillä tai ilman

Kielessä jo olleita sanoja yhdistämällä oli helpointa luoda omakielisiä vastineita vieraiden kielten sanoille. Yhdistetyt ilmaukset voidaan jakaa erikseen kirjoitettuihin sanaliittoihin ja yhteen kirjoitettuihin yhdyssanoihin. 1800-luvun kielessä ero on tosin ongelmallinen. Oikeinkirjoituksen vakiintumattomuuden vuoksi myös yhdyssanoja kirjoitettiin niin yhteen kuin erikseenkin, yhdysmerkillä tai ilman.

Juteini suositteli yhdysmerkkiä käytettäväksi yhdyssanoissa aina, Renvall nykyistä paljon useammin. 1800-luvun yhdyssanat poikkesivat nykyisistä myös siinä, että monia myöhemmin hyvinkin produktiivisia yhdyssanatyyppejä ei vielä tuolloin tavattu. Näiden sijasta käytettiin erilaisia sanaliittoja (esim. kansallinen henki ’kansallishenki’, sivistynyt kansa ’sivistyskansa’). Näistä useimmat tiivistyivät juuri yhdyssanoiksi, elleivät johdoksiksi (esim. kolmisivunen kuvake > kolmisivu > kolmio; vaimonpuolinen opettaja > vaimoinen opettaja > opettajatar).

Genetiivi- vai nominatiivialkuinen yhdyssana?

1800-luvulla genetiivialkuisia yhdyssanoja tavattiin nykyistä enemmän (esimerkiksi kielenvirhe, kirjankieli). Käytössä oli myös muilla sijoilla alkavia yhdyssanoja (esim. yhtäsuuntainen ’yhdensuuntainen’, sisälläpito ’sisältö’, tuonille-pania ’säveltäjä’, lävitsekatsahus ’yleiskatsaus’). Nämä muuttuivat aikaa myöten enimmäkseen nominatiivi- tai genetiivialkuisiksi tai korvautuivat johdoksilla. Muiden sijojen säilymiä on eniten päähänpisto- ja kaksintaistelu-tyyppisissä yhdyssanoissa.

Renvall piti muita kuin nominatiivialkuisia yhdyssanoja vieraiden kielten mallin mukaisina ja epäili siten monia genetiivialkuisiakin vierasperäisiksi. Käyttöön hän suosittikin lähinnä vain nominatiivialkuisia yhdyssanoja. Myöhemmät kieliopintekijät seurasivat samaa kantaa ja genetiivialkuisuus alkoi vähetä.

August Ahlqvist puolestaan korosti, että myös nominatiivialkuisuus saattoi olla ruotsin kielen vaikutusta. Siksi genetiivi tulisi hänen mielestään sallia yhdyssanoissa, joiden alkuosa ilmaisi omistajaa (talonpoika), toiminnan subjektia (linnunlaulu) tai objektia (viinanjuoja). Nominatiivialkuisiksi jo vakiintuneita muotoja Ahlqvistkaan ei enää halunnut muuttaa.

Nominatiivi- ja genetiivialkuisten yhdyssanojen eroa ei saatu myöhemminkään täysin selväpiirteiseksi. Ilmausten torjuminen ruotsin vaikutukseen vetoamalla oli ongelmallista, koska suuri osa yhdyssanoista ja sanaliitoista voidaan katsoa ruotsin ilmausten pohjalta muodostetuiksi käännöslainoiksi. 1800-luvun kaksikielisiä kielenkehittäjiä tämä kiusasi kuitenkin yllättävän vähän. Lähinnä vain yhdysverbejä (esim. aikaansaada ’aiheuttaa’) vieroksuttiin, vaikka näitäkin tuli kieleen lisää.

Hallitsemattomasta runsaudesta hallitumpaan johtamiseen

Sanojen muodostustavoista sai eniten huomiota johtaminen, jota kieliopeissa kuvattiin johtimittain. 1800-luvulla luotiin johtamalla tuhansia uusia sanoja. Useimmat eivät kuitenkaan vakiintuneet käyttöön. Suosituimmiksi muodostuivat merkitykseltään laaja-alaisimmat johtimet (etenkin e, inen, Us ja UUs). Johdoksia luotiin kuitenkin myös harvinaisilla, usein murteista löydetyillä johtimilla (esim. johdokset kuvatti ’mielikuvitus’, selinko ’ajatus’ ja vangitto ’vankila’). Joskus johdinaines oli lainaa muista kielistä (esim. kuninkaanna ’kuningatar’).

Sanojen johtosuhteisiin ja johdosten muodostamista rajoittaviin tekijöihin ei osattu aina kiinnittää huomiota, koska johto-opin tuntemus oli puutteellista. Lönnrot pyrki vielä vanhoilla päivillään julkaisemassaan sanakirjassa mekaanisestikin muodostamaan mahdollisimman paljon johdoksia. Sen sijaan Ahlqvist ajatteli, että virheellisesti muodostetuista tai tarpeettomista johdoksista oli kielelle vain haittaa. Myös Emil Nestor Setälä korosti, että uusien johdosten tuli mahdollisimman pitkälle mukautua aiempien malliin ja olla kielenkäytölle hyödyksi.

---

Kirjallisuutta

Lönnrot, Elias 1874–1880: Ruotsalais-suomalainen sanakirja I–II. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.