1800-luvun kirjasuomen ortografia eli oikeinkirjoitus on vanhaan kirjasuomeen verrattuna jo paljon yksinkertaisempaa. Etenkin grafeemit b, d, f, g, x ja z olivat kuitenkin tavallisempia kuin nykysuomessa.
Nykyistä ts-yhtymää merkittiin vielä tz:llä (hyvin harvoin myös pelkällä z:llä), ks-yhtymää x:llä. f oli nykyistä tavallisempi etenkin ruotsalaisissa lainasanoissa, mutta raamatullisissa lainoissa vastaavaa äännettä merkittiin ph:lla.
b, d ja g olivat nykykieltä yleisempiä kaikissa lainasanoissa. Tosin aivan suomalaisissakin sanoissa nykyisiä mp-, nt- ja lt-yhtymiä merkittiin mb:llä, nd:llä ja ld:llä, vahvankin asteen nk-yhtymää ng:llä.
Asteittainen muutos
Vanhaa ortografiaa esitti yksinkertaistettavaksi jo Carl Borg eräässä arkkiveisussaan (1807) ja Gustav Renvall väitöskirjassaan (1810–1811). Jaakko Juteini innostui ajatuksista lopulta vain osin, Carl Axel Gottlund enemmän. Laajempaa julkisuutta uudenlainen ortografia sai vasta Reinhold von Beckerin alettua julkaista Turun Wiikko-Sanomia vuonna 1820.
Uuden omaksuminen vei silti vielä aikaa – lopullisesti enimmät vanhat merkintätavat väistyivät vasta vuosisadan puolivälin jälkeen. Varhemmista yleisesityksistä saa tästä prosessista varsin yksioikoisen kuvan, mutta todellisuudessa varsin harvoissa aiemmin julkaistujen teosten uusintapainoksissakaan siirryttiin suoraan vanhasta uuteen ortografiaan, kuten Raamatun kielessä viimein tehtiin 1852–1853.
Useimmissa tapauksissa ortografia modernisoitui asteittain: uusissa teoksissa käytettiin vuosi vuodelta yhä vähemmän vanhoja merkintätapoja. Tämä pätee myös esimerkiksi vuosisadan puoleenväliin mennessä pitkälti vakiintuneeseen jälkitavujen pitkien vokaalien merkintään kahdella vokaalimerkillä (esimerkiksi pitä > pitää).
tz > ts, x > ks
Jo 1700-luvun lopulla tz :n rinnalle tullut ts alkoi yleistyä laajemmin vasta 1810-luvun lopulla, mutta jo 1820-luvulla tz alkoi olla harvinainen uusissa hengellisissä teoksissakin. Maallisessa kirjallisuudessa ts sai kamppailla asemasta murteellisen ht- ja tt-merkinnän kanssa aina 1830-luvulle, jonka kuluessa tz väistyi uusista uskonnollisistakin kirjoista.
Sen sijaan vasta 1810-luvun alusta käyttöön otettu ks ei Juteinin teoksia laajemmalle tällä vuosikymmenellä levinnyt, mutta 1820-luvulla ks yleistyi nopeasti maalliseen kirjallisuuteen. Hengellisestä kirjallisuudesta x ei väistynyt vielä 1830-luvullakaan, sillä Henrik Renqvist siirtyi käyttämään ks:ää vasta 1840-luvun alussa virsikirjankin merkinnän uusiuduttua. Raamattuun ks ja ts hyväksyttiin vasta 1852–1853.
mb > mp, ld > lt, nd > nt, ng > nk
Siirtyminen nykyisen kaltaiseen mp, nt, lt- ja nk-merkintään käynnistyi sekin jo 1700-luvun lopulta, mutta Raamatun lisäksi myös Juteinin jäätyä tässä suhteessa vanhalle kannalle uusi merkintätapa alkoi kunnolla yleistyä vasta 1820-luvun alusta. Eri konsonanttiyhtymien kehitys eteni kuitenkin erilaiseen tahtiin.
mb-merkintä alkoi väistyä hengellisistäkin teoksista jo 1820-luvulla, mutta nk:n ja ng:n merkintä horjui joissain sanoissa maallisessakin kielessä vielä Raamatunkin siirryttyä uuteen merkintätapaan 1852–1853. Vanhasta evangeliumi-sanan kirjoitusasusta luovuttiin Raamatussa tosin vasta 1896–1897.
Samalla luovuttiin myös f-äänteen ph-merkinnästä. Sitä tavattiin kuitenkin ulkomailla painetuissa Raamatuissa vielä 1900-luvun alkukymmenellä.
d ja ng
Vanhan kirjasuomen lukuisista vieraista grafeemeista suomalaisten sanojen merkintään jäi vain kaksi. T:n astevaihteluparina säilyi d ja nk-yhtymän heikon asteen merkkinä ng.
T:n heikon asteen merkkinä pysyi etenkin murteiden taistelun aikaan vastustettu d. Tämän soinnillinen ääntämys tuotti monille suomalaisille myöhemminkin vaikeuksia.
Velaarinasaali η eli niin sanottu äng-äänne ei saanut kirjasuomessa omaa merkkiään, vaikka se yleiskielessä ääntyy myös nk-yhtymän vahvassa asteessa (ηk). Yhtymän heikon asteen merkiksi vakiintui ng, joka ääntyy kahdentuneena velaarinasaalina ηη.
Muut vieraat grafeemit jäivät vain lainasanoihin. Näidenkin merkintä tosin muuttui usein suomalaisemmaksi.
Teksti: Petri Lauerma
Kirjallisuutta
Petri Lauerma: Arkkirunoilija Carl Borg – 1800-luvun kirjakielen varhainen uudistaja (Kielikello, 3/2004)
Petri Lauerma: Gustaf Renvall suomen kirjakielen standardoijana (Sananjalka 47, 2005)
Petri Lauerma: Vieraiden grafeemien väistyminen varhaisnykysuomesta etenkin Jakob Johan Malmbergin tuotannon valossa (Virittäjä 111, 2007)
Petri Lauerma: Kristityn vaellus varhaisnykysuomessa. Jakob Johan Malmbergin suomennosten kielellinen kehitys 1800-luvun kirjasuomen murroksessa (Aineistopalvelu Kaino, 2012) [s. 17–38; jälkitavujen vokaalien merkinnästä s. 39–42, 47]
Impivaara, Heikki 1914: ”Turun Viikko-Sanomain” aiheuttama kiista suomen oikeinkirjoituksesta ja A. I. Arwidssonin osallisuus siihen. Virittäjä 18, s. 5–48.
Syrjänen, Laina 1930: Suomen kielen d ja Elias Lönnrot. Suomi V:10, s. 319–362. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.