Uuden aakkosvälin aloittaminen on vain yksi työvaihe muiden joukossa, mutta aina siihen sisältyy pientä jännitystä ja iloista odotusta. Nyt pääsen katsomaan muun muassa, mitä löytyy vanhan kirjasuomen piip-alkuisista sanoista. Haen arkistosta työpöydälleni nipun sanalippuja, avaan koneelleni korpussanelistan eli tiedoston, johon on listattu vanhan kirjasuomen sähköisessä korpuksessa olevat sanaesiintymät, ja ryhdyn työhön. Tervetuloa kurkkimaan olkapääni yli!
Mitäkö odotan? Jo sanalippunipun ohuus kertoo, että piip-alkuisia sanoja ei vanhassa kirjasuomessa ole kovin paljoa. Päällimmäisenä on piipari-lippuja ja pinkan pohjimmaisena verbi piiputtaa.
Aakkosväliin sisältyy sana piippu ja sen myötä arvatenkin koko joukko piippu- ja piipun-alkuisia yhdyssanoja, samoin piippu-loppuisia ilmauksia, joiden kohdalla tulee ratkaista, tulkitseeko ne sanaliitoiksi (uunin piippu) vai yhdyssanoiksi (uuninpiippu). Vanhassa kirjasuomessa kun on voitu kirjoittaa erilleen myös sellaiset ilmaukset, jotka ilmaisevat vakiintuneen käsitteen ja ovat siis merkityksensä perusteella yhdyssanoja.
Sanaliitot pääsevät mukaan piippu-artikkeliin, piippu-loppuiset yhdyssanat – on ne sitten kirjoitettu yhteen tai erilleen – kuuluvat omiin artikkeleihinsa. Vanhan kirjasuomen sanakirjassa onkin jo entuudestaan artikkelit kalipiippu, klysteripiippu (vanhassa asussaan klistirpiippu) ja paljepiippu (rinnakkaisasuinaan palkeenpiippu ja palkeinpiippu).
Piiparit eli huilunsoittajat
Nykysuomalaisen korvaan piipari saattaa kuulostaa kevyensorttiselta, ehkä vähättelevältäkin sanalta, eikä sitä enää käytetäkään pelkiltään, ainoastaan yhdyssanan pillipiipari loppuosana. Kielitoimiston sanakirjan mukaan pillipiipari on tyyliväriltään leikillinen sana, joka merkitsee pillin tai muun puhaltimen soittajaa.
Ruotsin vallan aikana piipari-sanaa on kuitenkin käytetty asetussuomennoksissa – siis mitä asiallisimmissa yhteyksissä – eikä ole vaikea päätellä, mistä sana juontaa juurensa, sillä ruotsinkielisissä alkuteksteissä sitä vastaa pipare. Vanhan kirjasuomen esiintymien valossa piipareiksi on 1600- ja 1700-luvuilla kutsuttu sotilassoittajista nimenomaan huilisteja. Muille puhallinsoittajille on ollut omat nimityksensä: oboisti (kirjoitusasuissa hautboisti ja hobåisti), pasuunari (basunari), trumetari ’trumpetisti’ ja valthornisti (waldthornisti ’käyrätorvensoittaja’).
Sanan piipari ensiesiintymä tulee vastaan vuodelta 1664 olevassa asetuksessa, jolla on pyritty hillitsemään aateliston ylettömän kalliita pitojärjestelyjä ja niihin liittyviä väärinkäytöksiä. Jotkut kynäniekat olivat keksineet kerjätä rahaa äveriäämmiltä rustaamalla näille pyytämättä onnittelurunoja, ja juhliin pestatut rumpalit, piiparit ja veisaajat eli laulajat saattoivat hekin äityä kerjäämään yli sovitun maksun. Moinen kerjääminen oli kuitenkin ankarasti kiellettyä, ja siitä rapsahti kahdentoista hopeataalarin sakko.
Lisäansioiden etsiminen lienee kyllä ollut piipareille tarpeen, sillä sotilassoittajien palkoissa on tuskin ollut hurraamista. Vuonna 1757 heille myönnettiinkin vapautus suostuntaverosta eli määräaikaisesta apuverosta: ”Trumslagarit, Pijpparit eli Huilunsoittajat – – pääsewät wapaaxi Suostumisen ulosteosta”. Muutamaa vuotta myöhemmin pyrittiin varmistamaan, etteivät sotilassoittajat joutuisi maksamaan asumisoikeudestaan mielivaltaisia lisämaksuja maanomistajalle: ”cusa Pipareita ja Hautboistejä löyty, he sitten ilman Talonpojan rasitusta saisit cotoa eli asuinsiaa Taloin maalla”.
Kuinka pilli muuttuu piipuksi
Huiluun viittaavaa substantiivia tai huilun soittamista kuvaavaa verbiä ei vanhan kirjasuomen piip-alkuisista sanoista näytä löytyvän. Mutta löytyypä sittenkin substantiivi! Rantsilan kappalainen ja tuottelias tietokirjailija Christfrid Ganander julkaisi vuonna 1784 myös satukokoelman, johon hän oli suomentanut klassisia faabeleita. Tässä yksi tarinoista:
Yxi Kalamies, joka paremmin ymmärsi pilliä soittaa, kuin kalastaa, istu yhden joen törmälle ja puhu [puhalsi] pillijnsä; mutta sillä ei tullut yxikään kala hänen tygönsä. Sentähen pani hän pois pijppunsa, laski ulos nuottansa, ja weti onnellisen apajan. Kuin hän nyt näki, kuinga kalat nuotasa hypit, sanoi hän. Mitkä tyhmät kuhat te oletta, jotk' ei tahtonet tansia, kuin minä soitin ja pelasin teille; ja nyt te tahdotta tansiin ruweta.
Ensi lukemalta hämmästelen, missä välissä kalastaja oli ehtinyt sytyttää piipullisen, olihan tämä juuri puhallellut pilliinsä. Mutta kalastajapa ei polttanutkaan piippua, vaan tässä tarinassa myös piippu-sana merkitsee pilliä. Kalastajan pilli eli piippu lienee ollut sotilassoittajan huilua yksinkertaisempi rakenteeltaan, ehkä kansanomainen ruokopilli.
Piippu- ja pilli-sanojen osittaisesta synonymiasta kertoo sekin, että Ganander esittää vuonna 1787 valmistuneessa sanakirjakäsikirjoituksessaan rinnakkain sanat kalipiippu ja kalipilli, joita hänen mukaansa on käytetty Ilmajoella lasten pilleistä (ruots. blistra) ja helistimistä (skaldra).
Linnunpojat piiputtavat
Vihoviimeisenä piip-alkuisista sanoista löytyy sanalippupinkan pohjalta verbi piiputtaa. 1600-luvulla ei kuitenkaan puhuttu eikä kirjoitettu moottorin piiputtamisesta vaan moottorien asemesta piiputtivat linnunpojat. Onomatopoeettinen piiputtaa-verbi kuvasi lintujen ääntelyä, ja nykykielessä sitä vastaa melkein samanasuinen verbi piipittää; toki moottorin reistailuunkin saattaa liittyä epätavallinen sivuääni. Piipittää-verbi on 1700-luvulla esitetty niin Daniel Jusleniuksen (1745) kuin Christrid Gananderinkin sanakirjassa.
Laurentius Petri kirjoittaa vuonna 1644 julkaistussa ruokarukousta selittävässä pienessä saarnassaan, kuinka korpinpojat piiputtavat pesässään:
Corpin pojil munast cuorittuna, ei ole cohta mustat sulat ia höyhemet, senwuoxi Emä-corppi lendä pois heidän tykös, eikä tahdo tuta pojixens: nijn ne sitte näljäsäns ia janosans uikuttawat ia pijputtawat pesäsäns: nijn Jumala edes cadzo heille ruan nijstä madoista, jotca riettaudest pesäs caswawat, ia juotta casteel, joca siehen lange.
Siis kun emo hylkää vieraan väriset poikaset, Jumala huolehtii niistä: pesään kertyvässä riettaudessa eli linnunpoikien ulosteissa kehittyy toukkia, jotka käyvät ruoaksi, ja kaste riittää juomaksi. Tällä ravinnolla korpinpoikasten sulat alkavat vähitellen kasvaa ja mustua, ja siinä vaiheessa emokin palaa ruokkimaan jälkikasvuaan.
Olen aikoinani kuunnellut yhden kesän korppipoikueen ääntelyä lähimetsässä, eikä se kyllä ollut hentoa piiputusta vaan rohisevaa raakkumista pienestä pitäen! Mutta arvatenkin kirjoittaja haluaa alleviivata poikasten pienuutta ja avuttomuutta myös niiden ääntelyä kuvatessaan.
Mielikuva piiputtavista korpinpojista tuo mieleen myös kirkkotaiteessa suositun kuva-aiheen, jossa pelikaaniemo ruokkii poikasiaan sydänverellään. Asetelma symboloi Kristuksen huolenpitoa kristityistä. Loppujen lopuksi ajatukseni taitavat liikkua juuri Laurentius Petrin tarkoittamaan suuntaan.
Kun olen käynyt alustavasti läpi sekä sanaliput että korpusesiintymät, tuloksena on kolmisenkymmentä sana-artikkeliluonnosta. Piippu-esiintymien joukosta löytyi ennakoimani uuninpiipun lisäksi myös erilleen kirjoitetut rautapiippu ja tupakkipiippu sekä tosiaankin koko joukko piippu- ja piipun-alkuisia yhdyssanoja, kuten lyhyttä tupakkapiippua merkitsevät piippukärsä, piippu- eli piipunnysä sekä piipunkynä, nämä kaikki Gananderin sanakirjasta. Aikanaan systemaattisissa korpushauissa voi löytyä lisääkin yhdyssanoja. Tästä lähtee taas muotoutumaan uusi pätkä sanakirjaa.