Helsinkiläisessä aamubussissa pieni poika istuu äitinsä vieressä ja tekee huomioita ympäristöstään. Kirkkaalla äänellä, niin kuin vain lapsi voi tehdä.
Ihmisiä tulee bussiin, toisia jää pois. Poika katselee aikansa tätä liikehdintää ja lausahtaa sitten: ”Kaikkien pitää mennä johonkin asti.”
Niinpä niin. Mieli liikahtaa viereisessä penkissä. Ajatuksiin nousee sisarilmaus: Kaikilla pitää olla jokin päämäärä.
Liikuttunut aikuinen nousee bussista päätepysäkillä. Edessä on työpäivä, jolloin on tehtävä ratkaisuja ja etsittävä sumuisesta todellisuudesta päämäärää, jonka luuli tietäneensä mutta joka ei ollutkaan niin selvä kuin kuvitteli. Ehkä onkin ajateltava, että päämääräänsä on arvioitava kaiken aikaa eikä päätepysäkin paikka ole pysyvä. Sitä on arvioitava itse, ja muut arvioivat sitä joka tapauksessa.
Jokaisella on oma kulloinenkin astinsa eikä sitä voi vaihtaa toisen kanssa. Vaikka joskus haluaisikin, että pysäkki olisi aina sen hehkuvan ruusupenkin vieressä eikä koskaan jäisessä kadunkulmassa. Varmaa kuitenkin on, että jää sulaa aina. Ja mitkä tuulet ikinä puhaltavatkaan, aina tulee tyynempi aika. Yksilön ja instituution elämässä.