”Meillä ei ole hallituksessa kenelläkään ideologiaa”, sanoi Jyrki Katainen MTV3:n vaalikeskustelussa Suomenmaan Verkkoapilan mukaan.
”Meillä on ideologia!” vastasi siihen Paavo Arhinmäki saman lähteen mukaan.
Mistäs nyt tuulee? ammuu vaalikarja. Vuosikaudet on valitettu, että politiikasta on kadonnut politiikka ja samassa rytäkässä ovat häipyneet aatteet ja ideologiat. Luokka ja luokkayhteiskunta ovat olleet suorastaan tabusanoja, kun kaikki ovat vannoneet hyvinvointiyhteiskunnan nimeen. Vastakkainasettelujen ajan on kuulutettu olevan ohi. Vasemmistojohtajat ovat puhuneet lämpimästi yrittäjyydestä, ja kokoomusjohtajat ovat pyrkineet luomaan puolueestaan kuvaa työväenpuolueena, sillä ”kaikkihan me olemme työtä tekeviä ihmisiä”. Pakka on sekaisin!
Katainen ehkä tarkoitti mainitussa vaalikeskustelussa, että hallituksella ei ole yhteistä poliittista ideologiaa. Näin voi äkkiseltään ajatellen ollakin: mahtuvathan samaan hallitukseen perinteisesti oikeistopuolueeksi luettu Kansallinen Kokoomus ja vasemmistopuolueeksi luettu Vasemmistoliitto.
Mutta tämäntapainen ideologiakäsitys on kovin kapea ja pintapuolinen. Taustalla on ehkä ajatus, että ideologiat ovat tietynlaisia nimilappuja: liberalismi, konservatismi, sosialismi, nationalismi, fasismi, anarkismi, feminismi ja niin edelleen.
Ideologiatutkimus näkee kohteensa paljon monimutkaisempana. Ideologiat eivät ole selviöitä, ne ovat kiistiöitä.
Ideologiat eivät ole selviöitä, ne ovat kiistiöitä.
Ideologia-termiä on käytetty yleiskielessä mutta myös tutkimuksissa ainakin kolmella tavalla: ns. neutraalisti, negatiivisesti ja kriittisesti. Neutraalin – jos nyt minkään käsityksen voi sanoa olevan neutraali – mukaan ideologia tarkoittaa ajatusten ja uskomusten järjestelmää, aaterakennelmaa. Negatiivisen käsityksen mukaan ideologia on vääristynyttä tietoisuutta; se häiritsee ja estää todellisuuden ymmärtämistä. Kriittisen käsityksen voi sanoa nojaavan negatiiviseen käsitykseen: ideologia on valtaa palvelevia merkityksiä, väärää tietoisuutta tai petosta, joka kierouttaa käsityksemme todellisuudesta.
Kielentutkimuksessa ideologia ja ideologinen merkitys on pyritty ottamaan yleispäteviksi termeiksi, joiden avulla voidaan selittää niin yksittäisiä kielellisiä valintoja kuin esimerkiksi kokonaisia kielenkäyttötapojen järjestelmiä ja ihmisten vuorovaikutukseen liittyviä valtasuhteita. Olennaista on ollut esimerkiksi itsestään selvinä esitettävien asioiden näyttäminen: se, mikä esitetään kielenkäytössä ikään kuin luonnollisena, tavallisena ja kaikkia koskevana, on pohjimmiltaan usein voimakasta valintaa ja vallankäyttöä. Tavan takaa tällaiset selviöt rakentavat teksteissä erilaisia ryhmämerkityksiä (me vs. muut, toiset) sekä arvioita siitä, mikä on oikein, mikä väärin.
Niin vallassa olijat kuin valtaan pyrkivätkin puhuvat vaalikeskusteluissa sujuvasti esimerkiksi rakenteista, kestävyysvajeesta ja huoltosuhteesta sekä uudistuksista, muutoksista ja parannuksista. Yksikään näistä valinnoista ei ole kielentutkimuksen näkökulmasta neutraali eikä itsestään selvä.
Jos vaalikarja kysyy, mitä te näillä hienoilla sanoilla oikein tarkoitatte ja mihin pyritte, märehtijät ovat oikeilla jäljillä. Purkamassa ja kyseenalaistamassa ns. itsestäänselvyyksiä – ja kaikkialla vaikuttavia ideologisia merkityksiä.