Suomen kielen lautakunta on antanut uuden suosituksen uskomusolentoa merkitsevän sanan halti(j)a kirjoittamisesta. Lautakunta suosittaa, että uskomusolentoa merkitsevän sanan voi vastedes kirjoittaa yhtä hyvin ilman j:tä tai j:llisenä: hyvä haltia tai hyvä haltija, ilmojen haltia tai ilmojen haltija.
”Tunnustukseni” Kotus-blogissa nousi helteisen elokuun viikon ykkösuutuseksi. Olin käyttänyt Tolkien-suomennoksissani kirjoitusasua haltia siinä hyvässä uskossa, että sanat haltia ja haltija eroavat merkitykseltään. Ja eroavathan ne – yleisessä kielitajussa, kuten kommenttien vyöry eri medioissa osoitti.
Omaa osuuttani tulin kuitenkin liioitelleeksi. Taru Kolehmainen käsitteli aihetta ansiokkaasti Kotuksen blogissa ja paljasti, että asiasta oli riidelty kielimiesten kesken jo sata vuotta.
Kielilautakunnan edeltäjä, SKS:n kielivaliokunta oli vuonna 1937 julistanut, että ainoa oikea kirjoitusasu on haltija. On mahdotonta sanoa, olisiko muoto lopulta lyönyt itsensä läpi ilman Tarua sormusten herrasta, johon haltia-muoto tuli sattumalta.
”Oikea” muoto ei ollut tavoittanut minua, vaikka en kuuna kullanvalkeana olisi kirjoittanut tuli tehtyä. Elokuun keskustelu paljasti, että käsitys kahdesta eri sanasta oli yleinen jo kirjan suomentamisen aikoihin.
Iloitsen päätöksestä. Näinhän kielenhuollon tulee toimia. Jos sen linjaukset eivät tartu kieleen, ne vedetään vähin äänin takaisin. Tai kuten tässä tapauksessa, varsin kovan metelin säestyksellä.
Jään odottamaan päivää, jolloin saan luvan käyttää ihmisestä sanaa se. Kun yksikön kolmannen persoonan pronominiksi kelpuutettiin vain hän, kirjoitetun ja puhutun kielen eroa kasvatettiin aivan turhaan ja samalla hämärrettiin yhtä kielemme pikku hienoutta: Kun ihmiseen viitataan se-sanalla, hän-sanaa voi käyttää referoitaessa hänen puhettaan. Se sanoi, että hän oli ollut kotona.