Me täällä kesyssä Pohjolassa uskomme yhä akateemiseen monikielisyyteen samoin kuin tieteen merkitykseen demokratialle. Mainio osoitus tästä olivat taas kerran viikonvaihteessa järjestetyt Tieteen päivät, jossa eri alojen johtavat tutkijat kertoivat uteliaille kansalaisille selvällä suomella ajatuksiaan ja tuloksiaan.
Uusi yliopistolaki takaa kansalliskielten käytön opetuksessa ja tutkimuksessa, ja perustuslaki turvaa opiskelijan oikeuden nauttia korkeampaa opetusta äidinkielellään. Kansainvälistyminen rakentuu kansalliselle perustalle.
Viikko sitten sain seurata Volkswagen-säätiön järjestämiä kielipoliittisia keskustelupäiviä, joilla pohdittiin saksan kielen asemaa tieteen kielenä ja tieteen mahdollista monikielisyyttä. Keskustelijoina oli Saksan poliittisen ja tieteellisen eliitin edustajia liittopresidentistä ja oikeusministeristä tiedeneuvoston puheenjohtajaan ja eri alojen eturivin tutkijoihin. Tunnelma ei ollut toiveikas.
Huoli oli sama, jonka vuoksi viittä vuotta aiemmin pieni joukko yliopistoihmisiä oli von Humboldt -säätiön kutsumana pohtinut tietoisen kielipolitiikan tarpeellisuutta tieteellisen saksan säilyttämiseksi. Saksa on kymmenen–viidentoista viime vuoden aikana menettänyt romahdusmaisesti asemiaan tieteen kielenä. Myös monikieliset julkaisut ja tilaisuudet ovat käyneet harvinaisiksi: kun ennen vaikkapa taidehistorioitsijat osasivat tai pystyivät seuraamaan neljää kieltä, englanti on pyyhkäissyt paikalle ja alkanut omia ykkössijaa tai jopa monopoliasemaa kaikkein syvimmin humanistisimmilla aloillakin.
Ulkopuolista kuuntelijaa järkytti eniten se, miten syvälle tieteen anglisointi on kouraissut tuota tieteen aiempaa suurmahtia. On varsinkin luonnontieteellisiä aloja, joilla saksalaiset tutkijat eivät edes keskinäisissä tapaamisissaan käytä äidinkieltään ja joilla muuan osallistuja väitti saksan kielen jo kuolleen. Saksalaiset klassikkolähteet vaipuvat unohduksiin, ja saksaksi alkuaan kehitetyt termit kiertävät Kalifornian ja käännetään uusina englannista saksaan. Saksalaisetkin kustantajat kieltäytyvät julkaisemasta aikakauslehtiä maan kielellä, ja kun germanistit arvioivat toistensa saavutuksia, se tapahtuu – englanniksi.
Mutta vaikka saksalaistutkija julkaisisi niin sanotuilla arvostetuilla kansainvälisillä foorumeilla, häneen ei viitata yhtä usein kuin amerikkalaisiin kollegoihin – nämä kun viittaavat etupäässä toisiin anglosaksisiin tutkijoihin.
Sanalla Selbstkolonialisierung puhujat tunnustivat tekevänsä itse itsestään marginaalisia luopumalla oman kielensä kehittämisestä tieteen kielenä. Tämän pesuveden mukana menee paitsi perspektiivien moninaisuus myös tieteellisen eliitin yhteys valtakunnan muuhun väestöön.
Englantilaiset puolestaan pitävät tarkoin kiinni monolingvaalista perinteestään: vain 1.5 % Britannian koululaisista opiskelee jotain vierasta kieltä. Mikään sopimus ei voi velvoittaa Britanniaa omaksumaan eurooppalaista kantaa monikielisyyteen.
Akateeminen englanti eli oikeastaan ole viaton ja vaaraton lingua franca, siis tieteellisen viestinnän tasa-arvoinen yhteydenpitokieli, vaan englantia äidinkielenään puhuvien hegemoniaa ylläpitävä kieli. Vain he nauttivat tieteen vapaudesta siinä, että voivat koko ikänsä pelkällä omalla äidinkielellään julkaista ”kansainvälisesti”, muille englanti on pakkopaita vaikka siihen vapaaehtoisesti pukeudutaankin.
Kolonialismi tuli esiin anekdooteissa. Karmein kuulemani oli sellainen, että erään kansainvälisen luonnontieteellisen huippujulkaisun nuoret brittitoimittajat kehottivat saksalaista tutkijaa poistamaan lähteistään saksankieliset. (”Graeca sunt, non leguntur.”)
Tämä toi mieleeni suomalaisen kielitieteilijätoverin kokemukset. Joidenkin anglosaksisten julkaisujen toimittajat olivat ”ehdottaneet”, että tilan säästämiseksi kirjoittajan kannattaisi jättää pois suomenkieliset esimerkit – kyllähän lukijalle riittävät englanninkieliset käännökset.
Kaiken takana on raha: tieteen arvioinnissa käytettävät vaikuttavuusmittarit ja niiden perustana olevat ylikansalliset julkaisut ovat anglosaksisissa käsissä. Taloudellis-kulttuurinen hegemonia on kuin luonnonvoima, jota vastaan ei käy pullikoiminen. Lähivuosikymmenet näyttävät, johtaako se näkökulmien karsiutumiseen tai tutkimuksen yksipuolistumiseen, kuten jotkut saksalaisista pessimistisinä uumoilivat.
Pyrrhoksen voitolta ainakin tuntuu se, että missään ei ole niin paljon tietämättömiä ja tieteen tuloksia väheksyviä ihmisiä kuin tieteen ihmemaassa, yksikielisessä Yhdysvalloissa.
Blogia on muokattu kesäkuussa 2025 ja siihen on lisätty ingressi.