Syyskuun 8. päivänä vietetään kansainvälistä lukutaitopäivää. Tähän teemapäivään sopii hyvin 340 vuoden takainen teksti, jonka ääreen osuin sattumalta selatessani Kansalliskirjaston digitoitua Ruotsin ajan kokoelmaa.
Löytämäni teksti on vuonna 1683 julkaistu ruotsinkielinen, runsaasti latinalla höystetty ohjeistus pedagogioiden eli lastenkoulujen perustamiseen ympäri Suomea. Pedagogioissa oli määrä opetella lukemaan, kirjoittamaan ja laulamaan virsiä. Ohje sisältää myös muutaman kohdan, jotka käsittelevät nimenomaan lukutaidon opettamista. Keskityn tässä blogikirjoituksessa niihin.
Aakkosrimpsuista alkaen
Kirjaimia opetellaan luettelemalla neljän viiden kirjaimen sarjoja aakkosten alusta alkaen: a-a-a b-c-d. Rimpsua toistetaan useita kertoja, myös lopusta alkuun d-c-b a-a-a ja muutenkin järjestystä vaihdellen, esimerkiksi a-a-a c-b-d. (Onkohan a-äännettä toistamalla tarkoitus rytmittää aakkosrimpsua ja helpottaa oppimista?)
Opettaja myös kyselee oppilaalta osoittamalla yksittäisiä kirjaimia, jotka oppilaan tulee osata nimetä. Opettaja korjaa tarpeen mukaan. Kun oppilas on näin saanut otteen ensimmäisistä aakkosistaan, hän saa lukea niitä muutaman kerran itsekseen, jotta oppi varmistuu. Samalla tavalla edetään sitten seuraaviin äänteisiin ja kirjaimiin.
Sitä mukaa kuin oppilas pääsee aakkosissa eteenpäin, kerrataan samalla aiemmin opittuja, jotta ne eivät vain pääse unohtumaan. Kun koko aakkosto on hallinnassa, oppilas saa vielä harjoitella tunnistamaan kirjaimia aapiskirjan sivuilta, kunnes opettaja arvioi hänet kypsäksi seuraavaan vaiheeseen eli yhdistämään kirjaimia tavuiksi. Tavaamista opetetaan samalla periaatteella kuin kirjaimiakin, siis näyttämällä mallia niin kauan, kunnes oppilas kykenee itse tavaamaan ja saa kokoon tekstirivin tai virkkeen, jota kertaa sitten itsekseen.
Jos opettajalla on useita oppilaita – ja siihenhän pedagogioiden perustamisessa juuri pyrittiin – hän voi jakaa nämä ryhmiin ja panna jonkun edistyneemmän oppilaan opettamaan vasta-alkajia. Samalla tavoin voi muodostaa omat opetusryhmät tavaajista ja sisäluvun opettelijoista. Kun lasten tulee oppia jotakin ulkoa, se tulee opetella sisäluvun avulla ensin opettajan johdolla ja sitten itsekseen lukien. Näin asia painuu tehokkaammin muistiin kuin yrittämällä oppia se suoraan ulkoa.
Kertaus on opintojen äiti
Opettajan ohjeissa korostetaan myös kertaamisen tärkeyttä. Koulupäivän päätyttyä oppilaiden tulee sekä kerrata koulussa oppimaansa että valmistaa opettajan seuraavaksi päiväksi asettamaa läksyä (joka ei saa olla ylivoimainen!). Aapista ja katekismusta ei sovi panna syrjään siinäkään vaiheessa, kun lukee jo muuta, vaan näitä alkeisoppikirjoja on hyvä kerrata edelleen ainakin viikoittain.
Ohjeita annetaan myös vanhemmille, jotka eivät välttämättä ole vakuuttuneita kouluoppien hyödyllisyydestä. Vanhemmat antakoot lastensa opiskella jatkuvasti siihen asti, että nämä pystyvät lukemaan ”kaikkia kirjoja äidinkielellä” sekä osaavat myös kirjoittaa jonkin verran. Jos oppilas joutuu keskeyttämään koulunkäyntinsä, kotonakin häntä on kehotettava kirjan ääreen, ettei jo saavutettu oppi pääse unohtumaan.
Kaukaisimmistakin korpikylistä voidaan kyllä lähettää muutamaksi kuukaudeksi kirkonkylän kouluun joku hyväoppinen poikalapsi, joka kotiin palattuaan voi puolestaan opettaa kotitalon ja naapuruston lukutaidottomia. Oppi velvoittaa! Mutta nuorelle opettajalle on aihetta maksaa myös pieni palkkio.
Ei pelolla vaan ilolla
Pedagogio-ohjeet ovat lähtöisin Turun piispalta Johannes Gezelius vanhemmalta, joka on profiloitunut kansanopetuksen edistäjäksi. Kirkon näkökulmasta lukutaito oli ennen kaikkea väline kristinopin omaksumiseen: sen, joka osasi lukea, oli helpompi oppia ja ymmärtää kristinuskon opinkappaleita kuin sen, joka opetteli kristinoppia ulkoa, pelkästään muistinvaraisesti.
Lopuksi muutamia haja-ajatuksia, jotka ovat heränneet tämän 340 vuotta vanhan tekstin ääressä:
Lukemisella lienee tarkoitettu ensisijaisesti ääneen lukemista. Miltähän kouluhuoneessa on mahtanut kuulostaa, kun oppilaat ovat mumisseet tai lukeneet täyteen ääneen kuka aakkosia, kuka tavuja, kuka kokonaisia lauseita?
Oliko pedagogioissa sekä poika- että tyttöoppilaita? Tekstissä puhutaan kautta linjan lapsista (barn), mutta 1680-luvulla oppilaat taisivat kuitenkin olla odotusarvoisesti poikia. Sen kertoo jo oppilaasta käytetty pronomini han. Ja neuvotaanhan kouluun lähettämään nimenomaan poikalapsi (pilt), jollei varoja riitä useamman lapsen koulunkäyntiin.
Ohjeistuksessa varoitetaan opettajaa uhkailemasta oppilaitaan ja herättämästä näissä pelkoa. Sen sijaan tavoitteeksi asetetaan opinhalun herättäminen oppilaissa. Hyvä, hyvä!
