Tyttäreni Oona oppii pian puhumaan. Odotan päivittäin ensimmäistä sanaa. Vaikka tiedän että ihmiset tavallisesti oppivat puhumaan, minusta on silti outoa, että oma lapseni todella puhuisi. Yhtä outoa kuin että koira puhuisi. Sitä paitsi me tulemme vallan hyvin toimeen ilman kieltä. Joskus havahdun siihen, että totta tosiaan, sehän ei vielä ole sanonut sanaakaan.
Se sanoo usein ö-ö ja osoittelee lamppua. Ja autoa, ja kukkaa. Silloin minä sanon lamppu, se on lamppu. Tai auto, tai kukka. Olen iloinen tästä, tiedän, että kohta se sanoo ensimmäisen sanansa, ja minä voin soittaa siskolleni ja sanoa: Oona sanoi ensimmäisen sanansa. Ja me kaikki olemme niin ylpeitä.
Mutta yön kirkkaina hetkinä ja joskus päivälläkin, kun epäilen kaikkea sitä mitä tavallisesti pidetään arvostettavana ja hyvänä, en voi olla hiukan surematta sitä että tyttäreni Oona oppii pian puhumaan. Ja mietin millaista väkivaltaa teen hänen maailmalleen kun kerron hänelle suurena ja ainoana totuutena että lamppu on lamppu ja auto on auto. Kun eihän se vakavasti ajatellen niin edes ole, että se katossa roikkuva ö-ö olisi lamppu! Lamppuhan on vain kapea kaistale siitä mitä kohti pieni sormi osoittaa. Entäpä jos lamppua osoittaessaan Oona näkeekin kultaa ja valoa ja kimaltelevaa lasia, entäpä jos hän hakeekin sanaa sille kaikelle? Ja minä typerys sanon sitä lampuksi! Miten maailma mahtaa köyhtyä ja pienentyä, kun Oona vihdoin oppii, että se katosta roikkuva on aina yksi ja sama asia, ja sen nimi on lamppu.
Sitä paitsi jos olisin rehellinen ja jos ottaisin maailman vakavasti, minun tulisi oikeastaan mieltää kielen oppiminen leikkinä, johon lapsi kutsutaan. Minun pitäisi oikeastaan sanoa tyttärelleni, että me muutamat miljoonat ihmiset olemme sopineet, että tämä tässä on lamppu, tuletko leikkiin mukaan, hyväksytkö tämän sanan? Tähän mennessä minusta on tuntunut, ettei Oona oikeastaan pidä tarjoamiani sanoja tarpeeksi hauskoina. Ihan tyhmä leikki, se ehkä ajattelee, eikä viitsi toistaa.
Kun olin pieni, isäni käski pestä kädet sen jälkeen kun olin käsitellyt seteleitä ja kolikoita. Hän sanoi, että raha on likaista, siihen ovat koskeneet likaiset kädet. Entä sanat! Onko minulla mitään mahdollisuutta olla vastaanottamatta sanoja, joita ovat käsitelleet ikävät ihmiset, likaiset suut? Hyi, en halua ajatellakaan missä kaikkialla käyttämäni sanat ovat käyneet!
Se laaja ja muuttuva maailma, jossa se mitä minä nopeasti vilkaistessani hölmösti pidän pöytänä, mutta joka lapseni silmissä saattaa olla jotakin aivan muuta, pian typistyy muutamaksi hassuksi sanaksi. Nämä muutamat hassut sanat kätkevät taakseen tai alleen tai miten vain kaiken sen, millä oikeasti on merkitystä, kaiken kiinnostavan ja jännittävän ja yllätyksellisen.
Minä haluaisin asua heimossa, jossa sanojen sopimuksenvaraisuus ja sattumanvaraisuus ja perimmäinen sovinnaisuus ja typeryys olisi kaikkien tiedossa. Jossa sanan lausuminen on väkivallanteko, jonka myötä todellisuus typistyy ja jumalat kuolevat.