Kansanvalistaja minussa saa vallan hyvin helposti. Viimeksi se röyhähti esiin kuunnellessani Yle ykkösestä Juha Kulmasen hienoa radiokolumnia firman uusista tuulista: koko kansan julkinen palvelumedia on myrskyn kourissa. Ulkoistetaan, ulkoistetaan ja taas ulkoistetaan. Ylen kouluttamille osaajille tarjotaan lopareiden jälkeen pienyrittäjän autuutta ja varmaa tavaranostajaa – Yleä. Eläköön vapaa mediakilpailu. Kansakunnan sivistystehtävästä ei välitä enää kukaan.
Kuunnellessani ihaillen selkeää ja ymmärrettävää puhetta monimutkaisesta asiasta (alkoi nimittäin koko Yle-jupakointi aueta uudella tavalla), mieleen nousi kuin itsestään yhä yleisemmäksi käynyt tapa selittää päätöksenteon taustoja. Ei voi olla demokratian ja kansanvallan eduksi, että uuden pääministerin ja TP:n (hahahaa: virkamieskieltä!) kannanottoja luonnehditaan sanomalla Halosen kadehtivan Kiviniemeä, koska tämä ehti puhumaan Suomesta rauhanrakentamisen suurmaana. Katainen varmaan kimpaantuu silloin tällöin, mutta ei se sentään riitä selittämään Supo-puheluja eikä eräänkin nuoren polven päätoimittajan esittämä loppupäätelmä oma mokakaan perin analyyttinen ole. Lontoon Nokia Worldissa Vanjoki kuulemma ihan puhkui.
Siis mikä ongelma? Eikö jokainen saa ilmaista mielipiteitään ihan miten tykkää? No saa, mutta kun julkinen media ohjaa meidät kaikki helposti samalle tielle, joka antaa ymmärtää päätöksenteon olevan pelkästään ihmisten välisiä suhteita ja mielenilmaisuja. Millaisenhan viestin sijoittaja saa puhkumisesta?
Olen taipuvainen ajattelemaan, että kyse ei ole vai kielenkäytöstä, tyylistä tai ilmaisijan kyvykkyydestä. Tuntuu, kuin suomen kielestä puuttuisi rekisteri, joka olisi riittävän konkreettinen ja samaan aikaan riittävän täsmällinen kuvaamaan esimerkiksi poliittista päätöksentekoa, taloudellista toimintaa tai vaikkapa haja-asutusalueen jätehuoltoa. Vakuutuksenottajana meni vastikään hermot – en ymmärtänyt tuo taivaallista mittaturvista ja hyötykäyttövakuutuksista, ja pankissakin marginaalit yhdessä pitkän aikavälin euriborin kanssa yhdistettyinä takaisinmaksuturvaan saivat hien pintaan. Hyppäys arkikielestä jonkin alan erikoiskieleen on liian pitkä.
Kansanvalistajana uskon, että median tulisi yhä toimia kansan palvelijana ja selittää meille kaikille tapahtumien taustoja. Vain siten ymmärrys asioista ja ilmiöistä lisääntyy. Usein julkinen mediapuhe (niin suullinen kuin kirjoitettu) muistuttaa yhä enemmän ravintolalöpinää, jossa mielipiteitä vaihdetaan viihtymistarkoituksessa. Tärkeintä on se, keiden kanssa ollaan ja mitä kenestäkin tykätään, eivät niinkään asiat. Se, joka ryhtyy ”leikkimään” asiantuntijaa, on ilonpilaaja – kaikillahan meillä on mielipide! Näppärä sanailu ja kevyet heitot ovat ”rohkeutta” myös painetussa mediassa, vaikka ikävästi kyllä luulen, että esimerkiksi STT:n tytöt ja pojat eivät osaa enää muulla tavalla kirjoittaakaan. Heidän tekstiensä kielenkäyttö paljastaa, että abstraktin ajattelun taso ei vallan korkea ole.
Ehkä se ei ole heidän vikansa. Ehkä arkinen kieli ei koskaan tavoita kuin pinnan – vaikealle tekstille voidaan siksi kai vain nauraa ja kutsua selkokielen asiantuntija sitä tulkitsemaan! Tässäkö vaihtoehdot? - ”Iso käsi” valokuvaaja A. Kakkiselle. Selviskö?