Vihamielisiä ajatuksia voidaan esittää mitä kaunopuheisimmin sanankääntein, sanoo Jaakko Heinimäki viisaassa kolumnissaan. Viha ei asu sanoissa vaan ajatuksissa.
Terminä vihapuhe ei oikein toimi. Koska sen merkitys on niin epäselvä, iso osa keskustelusta, jonka pitäisi käsitellä vihapuhe-sanalla tarkoitettua asiaa, käytetään tuon sanan määrittelemiseen. Millainen puhe täyttää vihapuheen tuntomerkit? Yksimielisyyttä käsitteen määrittelylle ei kuitenkaan löydy huutoäänestyksessä. Keskustelu sanan merkityksistä saattaa jopa peittää näkyvistä sen tosiasian, että julkisuudessa tosiaankin sanotaan paljon sellaista, mikä joidenkin ihmisten näkökulmasta on pelottavaa. Julkisuudella tarkoitan myös internetissä käytävää kansalaiskeskustelua. Siihen eivät useinkaan sovi mainesanat sävyisä, maltillinen ja kohtuullinen.
Ronskia sanomisen tapaa puolustavat ihmiset kavahtavat poliittisen korrektiuden vaatimusta. Sanoilla hienostelu ei tunnu vilpittömältä. On vaikea sanoa mitään, jos täytyy koko ajan puhua kieli keskellä suuta ja varoa sanavalintojaan. Ja mistä sen lopulta voi tietää, mikä sana on milloinkin pannassa?
Suoran puheen vastakohdaksi asetetaan poliittisesti korrekti kieli, joka monesti mielletään muualta tuoduksi ja siksi niin suomeen kuin Suomeenkin sopimattomaksi sievistelyksi. Julkisuudessa vallalla oleva käsitys poliittisesta korrektiudesta on kuitenkin irvikuva. Jos sen ajatellaan viittaavan ainoastaan sanavalintoihin, hyviin ja pahoihin sanoihin, koko asia kärsii inflaation. Ei se, että haluaa ilmaisuissaan välttää muiden ihmisten pelottelua, uhkailua ja loukkaamista, ole mitään hienohelmailua vaan normaalia muiden huomioon ottamista. Laumaeläimenä ihmisen on opittava kommunikoimaan niin, ettei tulisi vasiten loukanneeksi lajitovereitaan.