28. helmikuuta on päivä, jolle Elias Lönnrot päiväsi Kalevalansa ensipainoksen esipuheen Kajaanissa vuonna 1835, eli 190 vuotta sitten. Lieneekin siis paikallaan tarkastella vinkin muodossa mistä Lönnrot tuossa esipuheessaan kirjoitti. Kotimaisten kielten keskus (Kotus) on myös julkaissut päivitetyn version Kalevala-teemakoosteestaan!
Päivitetty teemakooste
Kotus julkaisee moniin eri aiheisiin keskittyviä teemakoosteita verkkosivuillaan. Koosteiden aiheita ovat esimerkiksi juhlat, vuodenajat ja henkilöt. Vuoden 2024 lopulla toteutunut verkkosivu-uudistus avasi hyvän mahdollisuuden koosteiden päivittämiselle.
Kalevala-aiheinen teemakooste Kalevala – sanan virkkoi, noin nimesi on nyt julkaistu päivitettynä versiona. Kooste avaa lukijalleen Kalevalan merkitystä ja kieltä monista eri näkökulmista.
Esipuheessa esillä työn keskeneräisyys
Nykyisyydestä katsoen tiedämmekin, että Kalevalan toimittaminen ei jäänyt Lönnrotilta vuoden 1835 versioon, vaan toinen, laajennettu laitos julkaistiin vuonna 1849. Esipuhe alkaakin nöyrällä, lähetyskäskyä muistuttavalla pyynnöllä ymmärtää ettei julkaistu teos ole alkuunkaan kaikenkattava ja että aineistoa jatkotyöstöä varten on vielä runsaasti saatavilla.
Wiimmenkänä nämät runot präntin alaseksi saatua owat ne walitettawasti wieläki paljoa puuttuwaiset. Ainaki toiwossa, niitä uusien keruulla lisäytywän, en niitä niin olisikkana keskosena käsistä työntänyt, jos en toisappäinki ajattelewa olisi pelännyt, että taitaisiwat jäähä iäti minusta waillinaisiksi. Jo monelta on ennen paremmatki hankkeet ja yritelmät sillä tawalla tyhjään rauenneet.
Avoimet toimitusperiaatteet
Lönnrot oli tarkka mies ja niin runoaineistojen arkistoinnissa kuin teoksiaan julkaistessa hän oli oppinut pitämään huolta siitä, että on tiedossa mistä esitetyt tiedot ovat peräisin. Taidokkaasti pastissoidun, mutta sepitetyn perinteenä esitetyn aineksen seurauksia hän ei kontolleen halunnut. 1700- ja 1800-lukujen vaihteesta oli hyvin muistissa esimerkiksi Ossianin laulujen tapaus, jossa alkuperäiset runot todettiin väärennöksiksi.
Ennen muita piän welwollisuutena selwittää, millä tawalla näitä runoja on saatu. Usiampia niistä luetaan jo ennestään, ehkä wielä waillinaisempina, Lencqwisti, Gananderi, Porthani ja Topelius wainajoitten kirjoissa, waan paljoa suurempi osa on ennen tuntematon. Nämät olen itse Suomen ja Wenäjän Karjalasta, muutamia Kajaaninki maasta, aikaa myöten kooskennellut. On myös moniahta minulle kirjotettuna muu alta lähetetty. Paikat, joissa näitä runoja enimmästi on koottu, owat Suomen Karjalassa Kitteen, Kesälahden, Tohmajärwen, Ilomantsin ja Pielisen, Wenäjällä Wuokkiniemen, Paanajärwen ja Repolan pitäjäät, Kajaanin maassa Kuhmon ja Kiannan seurakunnat. Muilta paikoilta, joita sitä warten olen käynyt, en ole nimitettäwätä saanut.
Lönnrot toteaa avoimesti myös sen, että tiedot on saatu useilta eri laulajilta, joilta hän on myös yrittänyt saada selville sitä, onko jonkinlaista laajempaa kokonaisuutta olemassa. Saamiinsa tietoihin perustuen hän toteaakin, ettei oikeaa järjestystä runoille ei ole, vaan Kalevala on hänen omaa kädenjälkeään, yritelmä runojen järjestykseen saattamiseksi. Oikean järjestyksen lisäksi on myös toinen puute, runojen alkumuodot ovat iäksi kadonneet manan maille menneiden aikojen laulajien mukana. Työnsä esikuvaksi Lönnrot ilmaisee esimerkiksi kreikkalaiset ja islantilaiset tarustot, joissa keskeisistä henkilöistä oli saatavilla pidempiä runoelmia. Ihmetteleepä hän sitäkin, kuinka vanhemmat kollegat eivät häntä ennen ole tähän työhön ennättäneet.
Näitä runoja olen kokenut johonkuhun järjestykseenki saatella, josta siis työstäni lienee tili tehtäwä. Koska tieltyäni kukaan sitä ei ennen ole yrittänytkään elikkä ees sanalla maininnut, niin kertonen esiksi millä tawalla minä sihen tuumaan puutuin. Jo ainaki ajattelin ma ennen koottuja, liiatenki Gananderin, runoja lukiessa, eikö niitä Wäinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä ja muista muisteltawista esiwanhemmistamme olisi mahtanut siksikin löytyä, että olisi heistä saanut pitempiäki kertoelmia, niinkun näemmä Greekalaisten, Islandilaisten ja muitten esiwanhempainsa runoja siksi saaneen. --
Jos nyt tietäisin järjestyksen, johon näitä runoja tässä on suunniteltu, olewan muillenki mielenmyötäisen, niin heittäisin siitä mitänä wirkkamatta. Waan olleeki asia siitä laausta, että mitä toinen luulee täyttäwän, toinen katsoo sopimattomaksi. Juoksewat kyllä mielestäni runot jotensakki siinä suunnassa, johon heitä tässä on laaittu, waan ehkä toisessa juoksisiwat paremminki. Kahta olen järjestäessä nouattanut, ensin mitä parahimpain laulajain hawahtin järjestyksessä waarin ottawan ja toiseksi, kun siitä ei ollut apua, olen asian perustusta itse runoissa kysynyt ja sitä myöten niitä asetellut. --
Kysynet lukia jos esiwanhempammeki näitä runoja missään järjestyksessä laulowat taikka yksitellen? Minusta näyttää näien runojen sitä myöten, kun asiatki tapahtuwat, yksitellen ilmautuneen. Erityiset runot Wäinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä eiwät maha olla yhen laatimia, waan usiamman. Yksi kerto muistoksi yhen, toinen toisen asian, mitä mikin itse oli nähnyt eli kuullut. Waan tuskin taitaan nykyjään yhtänä runoa tawata, joka juuri alkusanoissaan olisi meihin asti säilynyt.
Toteamuksia ja toiveita Kalevalasta
Kalevala on nimeään kantavassa teoksessa paikka, runoissa esiintyvien paikkakuntien muodostama kokonaisuus. Lönnrot perustelee teoksensa nimeämistä sillä, että sen tapahtumat sijoittuvat Kalevalaan, ja pitihän kirjalle nyt jokin nimi keksiä.
Waikka näistä ei enää mitään selwää saane, olen kuitenki uskowa Kalewasta, hänen Wäinämöistä, Ilmarista ja muita nimellisiä uroita paljon wanhemmaksi, ehkä, kun sanoinki, siksi, joka ensimmäiset Suomalaiset näille maille saatatti. Ja koska paikkoja, joissa hänen jälkeentulewaisensa asukseliwat, näyttää Kalewalan nimellä kutsutuksi, joka mahto olla yhteinen niille erityisille Wäinölän, Ilman, Utuniemen, Terhensaaren, Suomelan, Kaukoniemen, Päiwilän, Wuojelan, Luotolan, Jumalisten j. n. e. nimityksille: niin olen tämän runokokouksenki Kalewalaksi nimittänyt. Nimi sillen piti antaa, ja enimmät työt näissä runoissa owat tätä selitystä myöten Kalewalassa tapahtuneet.
Runojen myyttinen paikka ja sen asukit herättävät runojen kokoajassa toivoa siitä, että niiden avulla saataisiin selville jotain menneestä. Lönnrot sai toki elinaikanaankin seurata suullisen perinteen tutkimuksen ensiaskelia Suomessa ja etenkin osin Kalevalan herättämän keruuinnostuksen, mutta hän lienisi tyytyväinen siitä määrästä aineistoa ja tutkimusta, jota hänelle tärkeät aiheet ovat osakseen saaneet. Tuskin hän panisi pahitteeksi siitäkään kansalaiskeskustelusta, jota usein juuri Kalevalan päivän ympäristössä käydään kulttuurin omistajuudesta. Lönnrotin toimintaa tarkastellessa on nähtävillä tähän liittyviä ristiriitaisuuksia, mutta osa oman aikansa suomalaistajista olisi mahdollista nähdä myös nykyajan vähemmistöjen asialla, etenkin jos sydän sykkii kulttuurisille ilmiöille.
Jos Suomen Mythologialla olisi näistä runoista mitään apua, joka juuri ei taia ilmankana olla, niin on yksi toiwoni täytetty, waan wielä olisi toisiakin: toiwoisin näistä jotain selwitystä esiwanhempain wanhasta elämästä, Suomen kielelle ja runoopille jotai hyötyä saawan. Saanen näistä asioista, jos itsekustaki, moniaan sanan lisätä, koska ne ainaki näitä runoja toimittaessa owat mielessäni olleet.
Runo ja kieli
Esipuhe sisältää myös opastusta teoksen lukemiseen ja runokieleen, kielioppia unohtamatta. Niitä sen tarkemmin tässä avaamatta voidaan todeta, että Lönnrot oli ylpeä aikaansaannoksestaan ja siitä kuinka kieli on toimituksessa säilynyt suhteellisen sellaisenaan. Kirjakielistyminen ja kirjakielistäminen oli Lönnrotille sydämenasia, jonka keskeneräisyyteen hän osasi kuitenkin suhtautua ottamatta asiaa liian vakavasti etenkin tilanteessa, jossa kieli oli peräisin kansankielisten, murteella puhuvien ja laulavien ihmisten joukosta. Omalle, hieman tympeähkönkin mielikuvan antavalle, tyylilleen uskollisena Lönnrot toteaa liiallisen kieliopillistamisen olevan joutavaa.
Suomen kieli ja runo näissä ehkä tawataan selwempänä, kun missänä muussa kirjassa. Monet sanat ja sananparret tulewat tuo tuostaki ilmi alkuluonnossaan eli samalla kannalla, kun niitä rahwaan suusta kuullaan. Muien kielten oppineilla, waikka kyllä Suomeaki taitawilla, on usiasti waikia estää kieltä omaluonnostaan toisten mukaseksi wääntymästä, mutta talon poikasella kansalla, joka muuta ei ymmärrä kun yhtä äitinsä kieltä, siitä ei ole pelkoa. --
Sanojen kirjottamisessa olen wälistä poikennut niien ennen tawallisesta tawuusta, waan koska se kuitenki harwassa tapahtuu, niin siitä en pelkää suurta moitintoa, liiatenki jos syyt sihen löytäisi otollisiksi. Muuten on koko asia minusta joutawa, siitä kellenkään suuttua, jos hän eritawuutaan seuraapi. Tawuu ja kirjotus kielessämme wielä eiwät ole siksi wakautuneet, jotta yksi ainoa laatu taitaisi oikiaksi luettaa.