Uusia sanoja lastenkirjasta: Vapise, Harry Potter!

Voi hyvin sanoa, että Cristal Snow on monilahjakkuus. Hän on ainakin juontaja, laulaja, lauluntekijä, näyttelijä, käsikirjoittaja, ohjaaja, koomikko – ja myös kirjailija.

Snow on kirjoittanut nyt jo neljännen osan suosittuun lastenkirjasarjaansa Penni Pähkinäsydämestä: Tarinoita Tuulenpesän metsästä. Sarja kertoo pienen keijutyttö Pennin kasvamisesta, hänen perheestään, ystävistään ja naapureistaan. Kirjoja elävöittää herkänkauniisti Kati Vuorennon ilmava piirroskuvitus.

Kirjasarjassa esiintyy monenlaisia peikkoja, menninkäisiä ja mörköjä, jotka eivät ole aivan totutun kaltaisia eivätkä ainakaan pelkästään hyviä tai pahoja. Esimerkiksi eräälle keijutytölle on kaikin puolin terveellistä, että hän muuttuu keijumöröksi. Hän uskaltaakin nyt sanoa joskus vastaan alati pingottuneesti hymyilevälle äidilleen, joka vaatii tyttäreltään moitteetonta käytöstä kaikissa tilanteissa.

Suurin ilonaiheeni on kuitenkin näiden kirjojen suomen kieli. Rikkaan kielen ystävät tarttukoot ennakkoluulottomasti tähän niin sanottuun lastenkirjaan! Kieli taipuu Snow'n käsissä eläväisesti. Lisäksi kirjojen kieliasu on viimeisteltyä kaikilla tasoilla, lauserakenteita ja oikeinkirjoitusta myöten.

Uusia yleisnimiä: tahmuli ja liikavarvaskuume

Luovaa kielenkäyttöä edustavat kirjasarjassa värikkäät sanat ja niiden kekseliäs johtaminen. Sanojen ja mielikuvituksen lento ei mielestäni jää lainkaan jälkeen Harry Potter -kirjojen kielestä! Potterit loisteliaasti kääntänyt Jaana Kapari-Jatta toi kieleemme ankeuttajan, huispauksen ja Tylypahkan, Cristal Snow puolestaan esimerkiksi epäkaverin ja vihahenkilön.

Snow on intoutunut keksimään erityisesti hauskoja eläinten ja ruokien nimityksiä. Ne kuulostavat tutuilta, mutta ikään kuin mutkan takaa, kutenpilvikorento (ei sudenkorento) ja lömppysoppa (ei klimppisoppa). 

Raapiainen varmastikin raapii, ja tahmuli lienee tahmainen! Lemullukka toden totta lemuaa, ja soittosirkkaviesti on satumainen vastine teksti- ja WhatsApp-viesteillemme. Mörkökuumeeseen sairastunut keiju muuttuu möröksi, ja peilipeikko on eräänlainen elävä kaksoisolento peiliin katsojalle.

Kaikki ovat kuulleet hammaskeijuista, Mutta entä saman mallin mukaan muodostetuista siipipeikoista? Ne vievät keijujen maitosiivet (vrt. maitohammas) ja jättävät tilalle lahjan.

Suolaiset korvalurjukset puolestaan ovat ”kauheita pieniä matosia, jotka luikertelevat sisään korvakäytävään ja jäävät sinne ikuisesti lallattamaan inhottavia, tarttuvia laulujaan”. Korvamatojen keljuja serkkuja, vähintään.

Kirjailija myös käyttää täysin tuttuja mutta harvoin käytettyjä tai vanhahtavia sanoja. Eräässä tilanteessa päähenkilön tekee mieli juoksennella, ”vaikka hän tiesi, ettei juhlatamineissa kohkaaminen ollut suotavaa”. Sananvalinnoissa ei mennä helpoimman taikka tyypillisimmän kautta.

Uusia paikan- ja henkilönnimiä: Viluhalla ja Netaluna

Kirjasarjassa on mukavalla tavalla tavallisen kuuloisia mutta kuitenkin kuvitteellisia paikannimiä: Kivenheitonpää, Koivula, Läksyvuoren koulu, Saniaispuisto, Tuulenpesän metsä, Toopelivuori ja Viluhalla. Paikannimien synnyttävät mielikuvat luovat käsityksen paikan luonteesta. Vaikkapa Viluhalla on sarjassa synkkä paikka, jossa jokainen kohtaa pahimmat pelkonsa. Läksyvuoren koulussa kirjailija taas hyödyntää hauskasti kielemme läksyvuori-sanaa.

Kantaa otetaan myös muodikkaisiin etunimiin. Pennin ystävän, Hildan, äiti Gunnel Siukku ”ei pitänyt ajatuksesta, että hänen kallisarvoisella tyttärellään olisi muodikas hömppänimi kuten Anijaatta, Rubella tai Netaluna. Nämä lastennimet olivat Gunnelin mielestä äänekkäiden ja sottaisten lasten nimiä. Sellaisten, jotka puhuivat lakkaamatta. Juoksivat, tömistelivät ja liihottelivat edesvastuuttomasti pitkin koulun käytäviä eivätkä totelleet vanhempiaan”.

Meidänkin maailmassamme taitaa olla muotietunimiä, jotka herättävät joissakuissa samanlaisia mielleyhtymiä.

Kirjasarjan muita ansioita

Oi sinä vanha hyveeni, uteliaisuus! Minulla ei ole kotona kirjasarjan kohderyhmäläisiä, mutta iloitsen siitä, että Snow'n eloisa persoona sai minut tarttumaan hänen lastenkirjoihinsa. Ne ovat jo tähän mennessä tuottaneet valtavasti vapaa-ajan autuutta tällaiselle kirjojen ja suomen kielen ystävälle!

Teemat ovat suloisten ja hauskojen ohella kipeitä ja vakavia: kiusaaminen, alkoholismi ja perheväkivalta. Niistä kirjoitetaan kuitenkin sekä herkästi että kaunistelemattomasti. Päähenkilö joutuu tekemään monia vaikeita moraalisia valintoja. Olenkin sanonut kaikille, jotka jaksavat kuunnella, että näiden kirjojen kirjoittajalla on pakko olla – kuten päähenkilölläänkin – suuri sydän ja kaunis sielu.

Kolmannessa osassa keskityttiin kasvukipuihin ja elämänmuutoksiin, ja se oli sarjan tähän asti koskettavin ja jännittävin. Lokakuussa ilmestynyt sarjan neljäs osa vaikuttaa eräänlaiselta välikirjalta pääjuoneen nähden – toki kiinnostavalta palalta sekin. Kirja koostuu novellimaisista kertomuksista, joissa päähenkilöinä on Pennin ystäviä. Ne ovat Tuulenpesän metsän tarinoita, jotka on kirjoittanut Pennin äiti Annelie.

Miksei sitten tarinoiden kirjoittajan oma lapsi ole päähenkilönä yhdessäkään tarinassa? Penni kysyykin äidiltään: ”Miksi minusta ei ole omaa tarinaa? Hildalla oli, Viliinalla oli ja jopa rouva Vadelmalla.”

Selitys saadaan Tarinoita tuulenpesän metsästä -kirjan lopussa:

Kirjasarjan päätarina ja huipennus ovat siis vielä edessä päin! Lupaus on tärkeä malttamattomalle lukijalle, joka janoaa laadukasta jatkoa laadukkaalle sarjalle.