Olen johtotehtävissä eli johdan – sanasta toiseen siis. Suomen kielessä sanoja voidaan muodostaa johtamalla eli lisäämällä kantasanan sanavartaloon johdin, jolloin tuloksena on uusi lekseemi: johdettu sana eli johdos.
Harjoitus 1
Jos koskettaa-verbiin lisätään -in-johdin, tuloksena on asia, jota voi ja jota on tarkoitus koskettaa, kosketin. Sanaluokkakin siis vaihtuu. Soittaa-verbistä saa samalla prosessilla esineen, jota voi soittaa, soittimen.
Kokeillaanpa muodostaa näistä yhdyssana. Tehdään määritysyhdyssana, jossa määriteosa kosketin modifioi semanttisesti edus- eli jälkiosaa soitin. Määriteosa on nominatiivissa, joten tuloksena on kosketinsoitin. Soitin, jonka keskeinen interaktion elementti soittajan kanssa on rivi koskettimia.
Harjoitus 2
Mutta, ajatelkaapa miten hauskaa olisi, jos emme olisi alussa johtaneet sanaa kosketin, vaan olisimme sen sijaan taivuttaneet koskettaa-verbiä. Olisimme käsittäneet tekijäksi yksikön ensimmäisen persoonan ja tarkasteluhetkeksi menneen ajan. Tätä voidaan ilmaista imperfektin avulla. Imperfektin tunnus suomen kielessä on -i- tai -si-, koskettaa-verbin tapauksessa -i-. Yksikön ensimmäinen persoona ilmaistaan päätteellä -n, jolloin tuloksena on muoto kosketin. Houkuttaa tehdä sama operaatio myös soittaa-verbille. Lopputulemana meillä on kaksi taivutettua verbiä, kosketin ja soitin.
Eihän näitä kahta taivutettua verbiä voi yhdyssanaksi yhdistää. Kaksi ihan hyvää virkettä niistä kyllä saa: Kosketin. Soitin. Mutta kyllähän se soittimen nimenäkin toimisi, siinä olisi jotain kiehtovaa alkuvoimaa. Kosketin – soitin! Kosketinsoitin!
Sattumaako?
Eihän siitä ehkä voi hämmästyä eikä kummastua, että substantiivi kosketin ja taivutettu verbi kosketin saavat samanlaisen asun. Kieli on omaa elämäänsä elävä järjestelmä, jossa lopullinen merkitys käy ilmi hyvin usein kontekstista. Äänteitä on rajallinen määrä, ja esimerkiksi i ja n ovat aika mukavia ja luontevia. Harvoin sanat käyvät tukkanuottasille.
Kosketin ja kosketin leijuvat samassa semanttisen avaruuden kolkassa, ja niillä on äärettömän paksu etymologinen napanuora. Eivät ne siis vain satu olemaan asultaan identtisiä, ei ainesta homonymiaan ja mielen puhaltumiseen. Ainesta huumoriin toki, venytettyyn ja vanutettuun. Kontekstin tahalliseen kierouttamiseen.
Sovelletaan opittua
Nimetään silti kaikki uudestaan, siihenhän tässä pyritään. Torvi on puhalsinsoitin, rummut ovat löinsoitin, viulu on hankasinsoitin ja kitara on näppäilinsoitin.
Hmm. Tosin nyt loppuivat jo verbit kesken, ja olisi kanteletta, pasuunaa, didgeridoota ja vaikka mitä vielä. Ehkä muiden esineiden kohdalla on parempi onni: tietokoneesta näpytinitkin, televisiosta katsoinkoomailin, ikkunasta tuijotinhuokaisin, autosta starttasinsaastutin.
Tästä se lähtee! Otan Ison suomen kieliopin verkkoversion kainalooni ja kartoitan mahdollisuuksien maailmaa.