Olin koulussa hyvä ainekirjoituksessa. Ja lukioaikanani 1990-luvun alussa aineita kirjoitettiin todella usein. Kirjoitin ja luin paljon (etenkin kaunokirjallisuutta), ja yhdistelmä loi kirjoittamiselle hyvän pohjan.
Luulin, että tulevaisuudessakin vankka ainekirjoitustaito riittää. Mutta en tietenkään vielä tuolloin ollut törmännyt työelämän kirjoittamiseen. Oikeasti minut opettivat kirjoittamaan rutiini ja muut kirjoittajat.
Oma oivallus omasta kirjoittamisesta
Suomen kieltä rakastavana lähdin opiskelemaan sitä yliopistoon. Tärkeäksi osoittautui kurssi, jolla kurssikaverit arvioivat toistensa tekstejä. Kurssin tekstilajeina mieleen jäivät erityisesti erilaiset novellit ja arviot.
Kurssikerroilla opiskelijat kommentoivat toistensa nimettömiä tekstejä (nimettömiä ilmeisesti siksi, ettei persoona vaikuttaisi arvioon). Ensimmäistä kertaa sain tekstistäni palautetta pidemmästi kuin numeron tai muutaman sanan verran. Lisäksi opin kirjoittamista analysoidessani muiden tekstejä (”aha, tällaistakin rytmistä tehokeinoa voi käyttää!”).
Kaipasin kuitenkin omaa oivallusta siitä, miten kirjoittaa selkeä, sidosteinen, loogisesti etenevä, helposti luettava, ehkä jopa mukaansatempaava teksti. Tätä puolta opin vasta myöhemmin, käytännön työssä.
Valitseeko lukija tekstini?
Pian valmistumisen jälkeen pääsin töihin Kotimaisten kielten keskukseen, Kotukseen. Toimin lähes 20 vuotta Kielitoimiston kirjoittamiskouluttajana eli pidin koulutuksia työelämän kirjoittajille. Koulutusten aiheita olivat useimmiten selkeys, ymmärrettävyys, sävy, tyyli ja oikeinkirjoitus. Muiden opettaminen ja työtekstien kirjoittaminen olivat yhdessä harppaus paremmaksi kirjoittajaksi.
Kouluttajan työssä pelkkä ainekirjoitustaito ei todellakaan enää riittänyt. Lukiossa ja yliopistossa opettajan oli pakko lukea tekstini, mutta asiakkaidenhan ei tarvinnut lukea niitä, elleivät ne herättäneet kiinnostusta. Koulutuksia tilaavat tahot eivät esimerkiksi lukeneet mainostani tai koulutustarjoustani, jollei se ollut tarpeeksi myyvä – muitakin kirjoittamiskoulutusta tarjoavia tahoja oli.
Tekstien määrä, kirjo ja rutiini opettajina
Oli vain alettava nöyrästi kirjoittaa. Ja paljon! Kirjoitin mittavan määrän ohjeita, tiedotteita, kutsuja, tarjouksia, koulutus-Powerpointeja ja palautteita. Tekstien paljous ja kirjo sekä kirjoittamisen rutiini opettivat väistämättä.
Lisäksi piti sisäistää, mitä opinnoissa esiin tullut sana tekstilaji käytännössä tarkoittaa: hyvän ohjeen kriteerit ovat erilaiset kuin hyvän tarjouksen. Myös aikapaine vaikutti kirjoittamiseen. Ei saanut mennä kauheasti aikaa, jotta työ olisi kustannustehokasta.
Kutsun tätä vaihetta kirjoittamisen korkeakouluksi. Piti toden teolla miettiä, mikä on se yksi tieto, jonka haluan kertoa lukijalle. Miten herättää hänen kiinnostuksensa? Missä esitysjärjestyksessä hän kaipaa tietoa? Kuinka saada lukemaan ainakin tekstin otsikot ja alku? Millä tavalla juuri tätä kohderyhmää kannattaa puhutella?
Vertaispalaute kouluttajakollegoilta kehitti. Eniten kirjoittamisesta opin kuitenkin niiltä, joita koulutin. Koulutusta tilanneet tahot ovat siis maksaneet minulle siitä, että osallistujat ovat opettaneet minua? Anteeksi vain sinne 15 vuoden taakse!
Antaessaan saa
Koulutin varsinkin asiakasviestijöitä ja toimittajia. Kerroin palautetilanteissa, mikä teksteissä minun nähdäkseni toimii ja mikä puolestaan kaipaisi kehittämistä. Asetelma ei ollut pelkästään, että minä tässä opetan ja tuo toinen oppii. Opin itse vastauksista, joilla palautteensaajat perustelivat valintojaan:
Kirjoitin näin, koska ajattelin, että tämä suhteuttava esimerkki havainnollistaa parhaiten isoja lukuja, joita on pakko avata lukijalle.
Tämä tieto on ihan alussa, koska ainakin siihen luulen lukijan haluavan vastauksen.
Kärjistin tarkoituksella, jotta lukija havahtuisi asian tärkeyteen.
Ai noinkin voi suhteuttaa vaikeita lukuja! Kappas, onpa toimiva faktalaatikko tekstin ohessa! Onpa kekseliäästi käytetty kuvia tekstin osana!
Ja näkisittepä, millaisessa paineessa monet kirjoittajat, etenkin uutistoimittajat, tekevät työnsä. Sitä toimituksen vilinää ja hälinää! Silti hyvät tekstit ovat äkkiä valmiita. Toisinaan ne ovat suorastaan käsittämättömän erinomaisia, etenkin kun ottaa huomioon usein hankalan tekstintekotilanteen. Luulin joskus itseäni nopeaksi kirjoittajaksi, mutta en ole mitään toimittajiin verrattuna. Heistä näen vain loittonevan selän.
”Ei mitään valaitten laulua eikä höyhenellä kutittelua”
Nykyään päätyöni on kirjoittaa uusia sana-artikkeleita selitteineen ja esimerkkeineen Kielitoimiston sanakirjaan. Kirjoittaminen on pikkutarkkaa ja rakenteista, ja siinä on mahdollista kehittyä loputtomasti – ei ole koskaan pelkoa, että tulisi täydelliseksi sanakirjantoimittajaksi.
Niin sanottua vapaampaakin kirjoittamista opin edelleen, vaikkapa kirjoittaessani työstäni kertovia tekstejä Kotuksen verkkosivuille. Tai opin itse, kun annan palautetta kollegan blogista tai Kielikello-lehteen tarkoitetusta tekstistä.
Kirjoittamista oppii myös lukemalla kaikenlaisia tekstejä niin työssä kuin vapaa-ajalla ja havainnoimalla ihan tavallisia arjen kielenkäyttötilanteita. Kaverini kuvasi Facebookissa hierojan sopivan voimakkaita otteita: ”Ei mitään valaitten laulua eikä höyhenellä kutittelua!” Luulen, että tuo napakan hauska kommentti jää mieleeni ainaiseksi. Kiitos, Ninni!
Kai blogejakin voi omistaa henkilölle? Omistan tämän tekstin edesmenneelle Ylen uutistoimittajalle Jussi Salokorvelle, joka oli esikuvani kirjoittajana, palautteenantajana ja ihmisenä. Harva, tuskin kukaan, jättää mieleen sellaisen jäljen, vaikka tapasin hänet vain muutaman kerran työskennellessäni Ylen kielenhuoltajana. Ammattitaidon ja sydämellisyyden yhdistelmä oli koskettava.