Vuoden 1920 sukunimilaki sanoi, että ”jokaisella Suomen kansalaisella tulee olla määrätty sukunimi”. Tähän olemme tottuneet. Sukunimiä on yksi. Se yksi nimi voi olla yhdysnimi (vaikka Isohookana-Asunmaa), mutta yksi sukunimi se on.
Ulkomaalaisilla on myös sukunimiä. Useimmilla yksi ja ”selvä” sukunimi, kuten meillä suomalaisilla. Yksinkertaista ja kätevää.
Mutta ihan näin simppeli ei järjestelmä ole Euroopassakaan. Tämä huomattiin EU:ssa Espanjan puheenjohtajakaudella. Espanjalaisilla kun on yleensä kaksi sukunimeä, joista ensimmäinen on isän sukunimi, toinen äidin.
No nyt EU-toimittajille tarkoitettuihin lomakkeihin oli jäänyt pieni fiba. Toimittajienkin oletettiin merkitsevän blanketteihin molemmat sukunimensä. Jatkamaan ei päässyt, jos ei toista sukunimeä kirjoittanut.
Tuloksena oli joukko ihan uusia innovatiivisia nimiä (Donthaveoneyouidiot ’Ei ole, senkin idiootti’) ja mikkihiiriä ja muita vanhoja tuttuja nimiä. – Näitä olisi muuten hauska päästä tutkimaan, sanoo nimistöntutkija. Mutta tämä ihan sivuhuomautuksena.
Minua tämä uutinen lomakesotkusta ja ”uusista” sukunimistä ilahdutti kovasti. Ei me täällä EU:ssakaan niin yhtäläisiä ja samanlaisia olla. Nimet tämän myös vaivatta osaavat näyttää.
Nimet ovat välttämättömiä. Ne sanovat asiansa vahvasti ja karustikin. Niillä on oma koti ja kulttuuri. Tästä ne meitä muistuttavat.
Hurraa nimet! Ja hurraa nimien ja kielten ja kulttuurien moninaisuus!
Blogia on muokattu kesäkuussa 2025 ja poistettu linkki sivustolle, joka ei enää ole saatavilla.