Vanhan kirjasuomen sanakirjan tekemisestä

Vanhan kirjasuomen sanakirjaa tehdään ryhmätyönä, jossa kullakin toimittajalla on oma vastuualueensa, tietyn aakkosvälin sana-artikkelit. Toimittaja ei siis tee aakkosvälinsä artikkeleita yksin, vaan työtoverit antavat niistä palautetta, ja toimittaja muokkaa artikkeleita saamiensa kommenttien mukaan. Kaikki artikkelit viimeistelee päätoimittaja.

Vuosikymmenten työ

Vanhan kirjasuomen sanakirja vaatii vuosikymmenten työn. Aineistoa alettiin kerätä 1950-luvulla, ja ensimmäiset kaksi osaa (a–i ja j–k) ilmestyivät painettuina vuosina 1985 ja 1994. Sanakirja on siirtynyt verkkoon vuodesta 2014 alkaen siten, että verkossa on julkaistu rinnakkain sekä uutta materiaalia että painetut osat ja joukko näihin tehtyjä lisäyksiä. Vuonna 2023 verkkosanakirja laajeni kattamaan aakkosvälin a–puhdistaminen. Sana-artikkeleita valmiissa sanakirjassa tulee aikanaan olemaan arviolta yli 80 000.

Vuodesta 2012 alkaen Vanhan kirjasuomen sanakirjaa on tehty merkittävältä osin Koneen Säätiön rahoituksella. Säätiö on myöntänyt toistuvasti viisivuotisen rahoituksen neljän sanakirjantoimittajan työskentelyyn.

Kun Vanhan kirjasuomen sanakirjan toimittaja saa tehtäväkseen tietyn aakkosvälin sanakirjaa, työ voi edetä esimerkiksi näin.

Toimittaja on saanut kirjoitettavakseen artikkelit op-alkuisista sanoista. Hän tekee jo varhain alustavan hakusanoituksen paperisten sanalippujen ja sähköisen korpuksen sanelistan avulla. Näin hahmottuu, että aakkosvälille on tulossa noin sata sana-artikkelia. Niistä ensimmäinen on opas ja viimeinen optiska, jota on 1700-luvun asetussuomennoksissa käytetty sellaisenaan ruotsin kielestä lainattuna.

Pasianssia sanalipuilla

Kutakin hakusanaa koskevat sanaliput toimittaja jakaa pinoihin merkityksen ja käyttötavan mukaan. Tätä työvaihetta sanakirjantoimittajat kutsuvat pasianssiksi. Esimerkiksi oppia-verbin sanalipuista erottuu heti kaksi päämerkitystä: nykyisen kaltainen tiedon tai taidon omaksumiseen viittaava merkitys sekä käytöstä pois jäänyt jonkun luona käymiseen viittaava merkitys. Ensimmäinen merkitysryhmä vaatii vielä jakoa hienovivahteisempiin alaryhmiin.

Kunkin merkitysryhmän sanaliput toimittaja järjestää keskenään aikajärjestykseen. Esimerkiksi oppia-verbiä on käytetty jonkun luona käymisen merkityksessä koko Ruotsin vallan ajan, Mikael Agricolan teoksista alkaen aina 1800-luvun alkuun asti. Monia sanakirjamme käyttäjistä kiinnostaa, milloin jotakin sanaa on ensi kerran käytetty tietyssä merkityksessä suomeksi julkaistussa tekstissä. Siksi pyrimmekin saamaan varsinkin nämä ensiesiintymät talteen sanakirjaan.

Artikkeli alkaa hahmottua

Varsinaisessa artikkelien kirjoitustyössä kukin hakusana saa alleen mikä laajemman, mikä suppeamman sana-artikkelin. Laajimpiin ja monivivahteisimpiin artikkeleihin (esim. niin, olla) voi mennä kuukausia, kun taas suppeimpia ja merkitykseltään selväpiirteisimpiä artikkeleita saattaa laatia useammankin päivässä.

Työprosessiin kuuluu myös poimia artikkeleihin mukaan ne tiedot, jotka kustakin hakusanasta on esitetty 1600- ja 1700-luvuilla tehdyissä suomen kielen sanakirjoissa. Joskus käy niinkin, että Vanhan kirjasuomen sanakirjan sana-artikkeli sisältää ainoastaan tällaista historiallista sanakirjatietoa, kun mitään muuta tietoa sanan käytöstä ei ole säilynyt.

Kirjoittaminen on yhteistyötä

Artikkelityö on jo pitkällä, kun toimittaja antaa artikkelinsa ristiinluettavaksi toiselle toimittajalle. Tämä tarkistaa, että artikkeli täyttää sekä sisältö- että muotokriteerit, ja merkitsee muokkausehdotuksensa käsikirjoitukseen. Alkuperäinen toimittaja muokkaa käsikirjoitustaan kommenttien mukaan.

Laajat artikkelit vaativat yleensä useammankin ristiinlukukierroksen. Sitten päätoimittaja käy vielä läpi kaikki artikkelit, ja lopuksi ne muokataan verkossa julkaisemisen vaatimaan muotoon.

Blogikirjoituksia sanakirjatyöstä